Se oli kuulakas ja kirkas ilta, eikä aikaakaan, kun jo karhu saapuu halmeelle tavallista reittiänsä, yritti jo mennä viinapadan sivu, kun samalla omituinen, makea ja pistävä haju sattui hänen sieraimiinsa. Karhu pysähtyi, haisteli ja ajatteli: »Mikähän tässä niin makoisalta haiskahtaa?» Hän nuuski uudelleen ja huomasi vihdoin, että tuosta kirkkaasta lähteestähän sen hajun täytyy tulla. »Mukavaa vettäpä siinä tuntuu olevankin, haisee vähän kuin mesi, mutta tokko silti mettä lienee!» Hän pysähtyi ajattelevan näköisenä padan ääreen ja mietti. »Mitähän tuo tekisi, jos tuota maistaisi? Ei tuo sentään mahtane tappaa? Johan se nyt tappaisi — vesi!» Karhu kastoi ensin hiukan kielensä päätä, liposteli ja sanoi: »Ah!» Sitten hän kastoi koko kielensä ja otti vihdoin oikein pitkän ryypyn. »Mutta tämähän vasta pannahisen hyvää vettä onkin!

»Enpä ole moista ennen maistanut, tämä on parempaa kuin mesi, paljonkin parempaa, tässä asuu eri voima, täytyypä ottaa vieläkin kulaus, koska tuntuu niin janottavan.» Ja karhu täräytti naamaansa sellaisen ryypyn, että täytyi ihan vatsan pohjasta sen jälkeen ähkäistä.

Vähän ajan kuluttua tunsi karhu erinomaisen suloista aaltoilua koko ruumiissaan. Oli kuin olisi hänen aivokoppansa avartunut ja siellä ruvennut laulamaan tuhat rastasta ja sata satakieltä. Metsä, pelto, koko maailma läikähteli ja keinuili ihanasti hänen ympärillään ja hän rupesi onnellisena mörisemään ja litki lisäryyppyjä naamaansa. Äkkiä hän tunsi voimainsa kasvavan aivan suunnattomiksi, hän nousi kahdelle jalalle ja kajautti kämmenensä yhteen sekä karjaisi: »Hih!» Musta kaskenkanto tuntui siinä katselevan niin uhmailevasti — karhu tempasi sen juurineen ilmaan, löi maahan pirstaleiksi ja kiljaisi: »Vai mitä, häh!» Sitten hän raivostui ja rupesi oikein uhoten kantoja irti vääntämään ja niitä mäkeen mäikyttämään. »Vai siinä toljotatte, häh, ettekö usko vähemmällä, häh!» Niin hän raivosi hikipäissään kauan aikaa, kunnes vihdoin tunsi väsähtämistä ja palasi lähteensä ääreen juomaan mettä janoonsa.

Sitten hän tunsi, kuinka sanomattoman suuri onnen ja rauhan aalto hulvahti hänen ylitsensä. Hän lauleli möristen vanhoja lullamois-lallamois-laulujaan, imeskeli käpäliään ja oli ylen onnellinen. Väliin kasvoi riemu niin suureksi, että täytyi hypätä pystyyn, lyödä kahta kämmentä ja hihkaista. Mutta samalla tuntui taas niin suloisesti maata kohti viemaavan, että ihan piti pitkälleen paiskautua, niin, heittäytyä aivan selkäpiilleen, potkiskella hauskasti ja ihan sydämen pohjasta önähtää. Mieli kävi niin herkäksi ja suruisen makeaksi, kuin olisi herkullisen kipeästi leppoisassa löylyssä hieroskeltu ja vastalla kipeitä nivusia haudoskeltu. Karhu muisteli elämäänsä, vaivojansa ja vastuksiansa, kunnes tunsi niin suurta sääliä itseään ja koko maailmaa kohtaan, että rupesi katkerasti itkemään. Hänen teki mieli syleillä kaikkia, hukkaa, Jussia, kettu repaletta, metsää, männikköä, Horpon isäntääkin, koko maailmaa, tehdä sula, ilmeinen, ikuinen sovinto — ja rauha — ja rakkaus — hik! — heidän — hik! — kanssaan…

Karhu nukkui siihen multaiselle kasken reunalle syvään ja häiriintymättömään onnen uneen. Ei hän tiennyt mitään siitä, että Horpon isäntä lähestyi häntä varovaisesti renkinsä kanssa, kurkistellen kaukaa, miten oli metsän isännän laita. Nähtyään hänen makaavan kuin konsanaan kuollut karhu ainakin, pääsi heiltä iso ilo ja kiireesti he toivat metsän reunasta vankan ruunan lavakärryineen kaatuneen sankarin ääreen. »Eiköhän olisi viisainta kolauttaa sitä kirvespohjalla otsaan?» arveli renki. »Ei huolita metsän isäntää niin pahoin kohdella, suuttuu vielä. Ja kuoleekin se siihen pian itsestäänkin, ellei jo ole kuollut», vastasi isäntä estellen, sillä Ilmolan väki kunnioitti karhua kovasti. »Mutta eiköhän olisi sentään parasta surrata sitä hiukan nuorilla kiinni, sen varalta, että tiellä virkoaisi?» ehdotteli taas renki. »Ei noin juopunut niin äkkiä herää», sanoi isäntä, »nostetaanhan vain kärryille ja viedään kylään tällaisenaan, niin on akoilla nauramista.» Ja niin nostaa rotjauttivat karhu paran kärryille kuin vanhan säkin ja lähtivät ajaa rynkkyyttämään huonoa metsätietä Horppoa kohti.

Karhun onnellinen uni alkoi siinä matkalla häiriintyä. Hän uneksi, että kettu oli ottanut hänet kiinni, sitonut hänet lujasti, ja kuljetti häntä nyt kotiinsa syödäkseen. Karhu ponnisteli päästäkseen irti, mutta ei päässyt, sillä hänen raajoistaan tuntui olevan kaikki voima poissa. Viimein hän ketun ivanaurusta kiukustuneena teki tosiyrityksen — ja heräsi. Raottaessaan silmiään hän kummastuksekseen huomasi olevansa kärryillä ja — niin, siinä vierellähän astelikin itse Horpon isäntä. Paikalla selvisi karhulle kaikki: tämä oli kokonaan Horpon isännän viekkaita vehkeitä.

»Vai niin!» ärjäisi hän äkkiä rumimmalla äänellään ja hyppäsi pystyyn. Ruuna säikähti hirveästi ja läksi menemään minkä kavioista irti sai, ja isäntä renkineen kellahti tiepuoleen. Hetken perästä sattuivat kärry isoon kantoon ja menivät sirpaleiksi, karhu pyllähti sammalikkoon ja rupesi heti koettelemaan jäseniään, olivatko ne eheät. Vikaa ei tuntunut, humala haihtui päästä kokonaan ja kiukuissaan hän läksi etsimään Horpon isäntää lukeakseen hänen selkäänsä selvässä rahassa maksun kaikista hänen kolttosistaan. Mutta isäntä oli jo hyvissä ajoin korjautunut turvaan, eikä karhu häntä löytänyt. Se oli karhun ensimmäinen humala ja hän teki vankan valan, että sen piti myös olla hänen viimeisensä.

* * * * *

»Katsoppas äijää, kun sattuikin pelastamaan henkensä minun tyhmyyteni vuoksi!» harmitteli Horpon isäntä, »mutta on niitä vielä muitakin keinoja. Hän rakensi loukkaan ja siihen karhu kohta jutkahtikin kiinni.

»Ahah! Jopas minä, ukko, sinut tavoitin!» sanoi isäntä sitten iloissaan, kun tapasikin aamulla karhun loukkausta. Karhulla oli kova hätä, että nyt se hänet tappaa, ja hän rukoili isäntää päästämään hänet irti. »Minä tämän sinun hyvän työsi palkitsen, maksan sinulle niinkuin maailma maksaa», lupasi hän. No, isäntä arveli siinä, etteihän toki sovi kasken osamiestä hengiltä ottaa ja päästikin hänet irti, nähdäkseen, mitähän hyvää karhu tekisi. Mutta tuskin oli karhu päässyt loukkausta, kun hän jo uhkasi tappaa miehen ja syödä hänet, kun tuollaisia surmapaikkoja metsään rakentaa. Isäntä koki muistuttaa karhulle, että tämähän oli luvannut palkita hänen hyvän työnsä, ja karhu myönsikin luvanneensa sen tehdä, mutta aikoneensa silloinkin sen pahalla palkita, sillä niinpä aina maailma hyvän teon maksaa. Silloin sanoi Horpon isäntä: »En minä anna itseäni syödä! Mennään oikeutta etsimään, että saadaan nähdä, kumpi meistä on väärässä.» Karhu myöntyi ja niin lähdettiin tuomaria etsimään, päättäen, että pannaan se tuomariksi, joka ensiksi vastaan tulee.