Tulee siinä sitten hukkakin, matkailee omia teitänsä, näkee jänön ja kysyy, mitä nyt Jussi niin kovasti murehtii. Tämä kertoo asian, jolloin hukka tarjoutui ajamaan pois pirtistä mokoman kummituksen. Mutta jänö vastaa: »Ei sinussa liene ajajaa, kun jo kontiokin yritti, mutta ei saanut.» Lähdetään kuitenkin ja tullaan kynnykselle, mutta pakoonhan siitä oli lähteminen, kun pukki pimeän pirtin peräpenkiltä oikein pahalla äänellä prähähti ja partaansa pudisteli. Taas jänölle itku ja valitus koivun juurella työksi.

Tulee silloin peura, itsekseen astua narskuttelee koivun juurelle ja tiedustaa, mitä jänö rukka niin itkee ja murehtii. Saatuaan tietää moisen asian peura innostuu ja tarjoutuu ajamaan pedon pois. Silloinpa Jussiakin jo naurattaa ja hän vastaa: »Ei sinussa ole ajajaa, sinähän olet vielä arempi kuin minä!» — »Pois minä sen ajan!» kerskailee peura, »minä sitä sarviloilla pistelen, niin että kyljet tulevat reikiä täyteen.» No, mennään siitä sitten, uksi avataan, mutta kun pukki taas prähähti peräpenkiltä pahasti ja sarviaan keikautti, niin äkkiä menivät siitä sekä peura että jänis lipettiin. Kauas pois laukkaakin nyt jänis, ihan Immilän aidan taakse saakka, ja siihen istuutuu taas itkeä tuhertamaan.

Sattuu siinä silloin Immilän iso ja ylpeä kukko eukkoineen aidan taakse, kuulee Jussin itkun ja valituksen ja kysyy häneltä, mitä hän siinä nyt niin itkee ja murehtii. Kertoo silloin jänis asian, että mikä lienee moinen peto tullut hänen pirttiinsä — sarvet on suuret ja itse leveä, prähähti vielä pahalla äänellä, että pakoon täytyi siitä suohkahtaa. Kummastelee nyt asiaa kukko, että mikä on tosiaankin sellainen peto, »olisikohan ollut peura vai mikä?» — »Ehei ole peura!» vastaa jänis, »suora oli sarvinen, villainen, suuri.» Jopas nousi silloin kukolla kova luonto päälle ja hän ärjäisi: »Läkkä, minä ajan sen sieltä pirtistä pois!» Jussi siihen päästi pitkän naurun ja sanoi kukolle: »Eihän sinusta, veikkonen, ole ajajaksi! Johan siellä ollaan käyty kontiot, hukat ja peurat, eikä ole saatu pois!» Mutta Immilän iso kukko siitä vain tulistuu, nostelee siipiänsä, heiluttelee helttojansa ja todistaa: »Mutta minä sen sittenkin ajan pois, vaikka tässä pienetkin ollaan!» Eikä muuta kuin lähtee mennä vouhottamaan Katilan autiotupaa kohti, niin että Jussilla on täysi työ perässä pysyessä.

Tullaan siitä sitten perille ja avataan uksi. Siinäpä kun kukko silloin kohti tuvan lakea kiljaisi ja heilautti siipiään, niin paikalla karkasi pukki sieltä peräpenkiltä lattialle, että mikä kumma nyt ilmestyi tuvan ovelle. Ja kun kukko siitä toisen kerran laulaa hivahutti ja siipiään räpytteli, niin säikähti pukki pahasti ja rupesi katsomaan, mitä tietä tästä parhaiten pihalle pääsisi. Ja kun kukko sitten hyppäsi oistonaan sisään ja kolmannen kerran uhkaavasti kiekaisi, niin korentona lensi pukki ovesta pihalle ja yhtä suoraa kotiinsa, arvellen, että mieluummin vaikka pahankin vaarin kanssa tappelee kuin rupeaa tuollaisten petojen ja ränkyjäin kanssa otteluun.

Kukko siinä sitten ehdotteli Jussille, että ruvetaan tässä nyt vaikka yhdessä taloksi, kun on pirtti niin kaunis ja tanhua puhdas, mutta ei jänö siihen taipunut. »Pois minä lähden», sanoi hän, »näiltä Ilmolan mailta, sillä kovin täällä sattuu paljon outoja asioita eteen, pois menen entiseen tuttuun Metsolaani ja siellä sekä elän että kuolen.» Ja niin hän läksi, hartaasti kiiteltyään terhakkaa kukkoa, joka moisen pedon oli hänen pirtistään karkoittanut. Eikä kukkokaan viitsinyt jäädä yksikseen sinne metsän korpeen kiekumaan, vaan saapasteli takaisin Immilään ylpeänä tekemänsä sankarityön johdosta ja kiihkeästi haluten siitä kanoillensa kerskailla.

Sitten sitä ei ollutkaan enempää.

XXX.

JOS ON MIES VÄÄRÄ, KYLLÄ ON LAKI SUORA.

Tuki korvat tuomarilta,
Lahjo kaikki lautamiehet,
Nimismiehet miellyttele,
Silmät silkillä sitele.

Sillä aikaa kun hukka, kettu ja jänis sattuivat tällaisiin monenlaisiin seikkoihin Ilmolan mailla ja jo peräti kyllästyivät tutkimusmatkaansa, eleskeli karhu omia aikojaan ja puuhaili tanakasti luontonsa mukaan. Olihan hänellä Horpon isännän kanssa yhteinen kaski, jonka rukiista hänen piti saada tyvet, ja sitä kaskea hän usein kulki katsomassa, miten siellä viljat valmistuivat. Tuli siinä sitten rukiin tähkiä maistelleeksi ja huomasi ne ylen hyviksi sekä harjautui niin huhdassa käymään ja sitä sotkemaan. Horpon isäntäpä siitä suuttui ja vannoi: »Kylläs tavoitan!» Kavalan keinon keksikin nyt viekas Horpon isäntä. Hän kävi kotoansa kattilallisen kirkasta viinaa ja hautasi sen reunoja myöten sen polun viereen, jota myöten karhu tavallisesti saapui halmeelle, sekä poistui sitten turvapaikkaan katsoakseen, kelpaisiko ohdolle tämänlaatuinen mesijuoma.