XXIX.
PITKÄ ON PAHA METSÄSSÄ.
Pukkipa kipokaponen,
Jo teki tihua työtä,
Rupesi rumille töille,
Painui töille törkehille.
Kauhuissaan Jussi laukkaa takaisin asunnolleen Katilan autiotuvalle. Suoraa päätä töytää hän pihalle ja siitä tupaan, jonne lyykähtää peräpenkille. Mutta siinä hän uudelleen säikähtää: hämärän tuvan ovelle kohoaa hänen eteensä hirmuinen olento, päässä kaksi pitkää sarvea, leuan alla pitkä parta ja muuten hallava ja villava. Konsa näkee Jussin, niin heti prähähtää kolkolla äänellä ja nousee takajaloilleen — ei ehtinyt Jussi enempää katsomaan, vaan läksi uudelleen mennä puikkimaan kuin henkensä edestä.
Ei tiennyt Jussi rukka, etteihän se prähähtäjä mikään sen kauheampi peto ollut kuin Kääpälän vanha pukki, joka uudelleen oli pistäytynyt tänne autiotuvalle, kun oli kerran sinne tien oppinut. Ja oikeastaan hän oli nyt täällä pakoretkellä, kun oli suututtanut Kääpälän vaarin, joka oli uhannut hänet tappaa. Asia oli seuraava.
Oli pukki siinä laihana kävellä köpitellyt pihamaalla, niin oli vaari tuskautunut ja sanonut tyttärelleen, että vie tuo pukki tuosta paremmille laitumille ja katso, että syö hyvin, kun on niin laiha ja surkea. No, olihan tyttö vienyt ja hyvin oli paimentanut, hyvillä laitumilla kuljettanut, kunnes ajoi illalla kotiin. Siellä on jo vaari portilla ja kysyy: »Söitkö, vuohi rukka, tänäpänä ja joitko, vuohi rukka, tänäpänä?» Pukki, joka oli luonnoltaan hiukan leikkisä, vastata hivautti ylimielisesti: »Söin: kun lehdikköön juoksimme, niin siitä sarasen tapasin, joen poikki kun hyppäsin, ka siitä vettä ryyppäsin.» Äijä tästä suuttui tyttärelleen kovasti, kun muka niin huonosti oli paimentanut, ja ajoi hänet tiehensä.
Sydäntyneenä vaari seuraavana päivänä työnsi akkansa paimeneen ja varoitti hyville laitumille viemään. Akka tekee työtä käskettyä, syöttää, juottaa pukkia hyvin, ja saattaa hänet illalla turvallisesti kotiin. Mutta taaskin pukki ilkeyksissään vaarille vastaa tämän kysymykseen: »Söin: kun lehdikköön juoksimme, niin siitä sarasen tapasin, joen poikki kun hyppäsin, ka siitä vettä ryyppäsin.» Äijä silloin sydäntyy yhä enemmän ja ajaa akkansa sen tien perään, kun oli hänen pukkiansa niin huonosti paimentanut, ja lupasi itse lähteä seuraavana päivänä paimeneen, että kerrankin tulisi pukki kunnollisesti syötetyksi.
Niinpä lähtikin ukko itse seuraavana päivänä pukkia laitumille saattelemaan ja paimensi hänet niin hyvin, ettei paremmasta apua. Illalla kun sitten kotiin saatteli, niin kiirehti itse portille edeltäpäin pukilta kysymään, miten oli ollut laidun hyvä. Eipä pukki malttanut nytkään, vaan entiseen tapaan valehteli: »Söin: kun lehdikköön juoksimme, niin siitä sarasen tapasin, joen poikki kun hyppäsin, ka siitä vettä ryyppäsin.» — »Ahaa, vai sellainen otus sinä oletkin!» ärjäisi tähän vaari, köytti pukin, niininuoralla aitaan kiinni ja repesi veitsellään kaulaa leikkaamaan. Mutta kovin oli äijän veitsi tylsä, ei sen terä vienyt; silloin ukko lähti kiireesti pajaan juoksemaan, sen vielä siinä samassa teroittaakseen. Mutta sillä aikaa kun hän kikli ja kikli siellä pajassa, puri pukki niiniköyden poikki ja läksi mennä huristamaan salolle pakoon mokomata vihaista vaaria.
Pukki juoksi juoksemistaan, kunnes aivan väsyi ja hengästyi. Onneksi oli siinä ääressä kirkas lähde ja siitä hän joi pitkät siemaukset. Nähtyään sitten kuvansa veden pinnasta, suuret sarvensa, mulkosilmänsä ja pitkän partansa, nousi hänen rohkeutensa ja hän ärjäisi: »En pelkää, vaikka tulisi kuusi sutta!» Mutta siinä paha, missä mainitaan: kun hän käännähti, seisoikin hukka hänen takanaan. »Vai et pelkää», sanoi hukka miettiväisesti, nuoleskellen huuliaan, »sehän hyvä on — mitäpä minussa on pelkäämistä!» — »Voi, hyvä hukka!» ratkesi nyt pukki puhumaan aivan toisella äänellä, »etkö näe, että olen aivan humalassa! Mitäpä juopuneen puheista ja kerskailuista on taikaa. Anna nyt tämä kerta vielä anteeksi, niin en vasta suulla suurentele!» — »Niin» sanoi hukka, joka tarkoin muisti oman juopottelunsa Merkin kanssa eikä ollut pahoin nälkäinen, »niitä olut tekee, joista ei kalja tiedäkään. Olkoon menneeksi.» Ja pukki lähti kauhuissaan laukkaamaan, kunnes päätyi Katilan autiotuvalle.
Jänö nyt juoksi juoksemistaan, kunnes ei enää jaksanut, vaan istuutui koivun juurelle surkeasti itkemään. Tulee siihen kontio, matkaa sivuitse, ja kysyy: »Mitä sinä itket, mitä sinä murehdit?» — »Itken», vastasi jänö, »murehdin sitä, että mikä lienee moinen peto tullut minun pirttiini — sarvet on suuret, itse on leveä, ja kun prähähti pahalla äänellä, niin minä siitä pelästyin ja pakoon suohkahdime.» — »No johan nyt jotakin», ihmetteli karhu, »mikähän se sellainen elukka mahtanee olla? Lähdetään, niin kyllä minä ajan sen sieltä pois?» Mennään siinä yksissä, tullaan kynnykselle ja avataan uksi — siinä samassa pukki taas prähähtää pahalla äänellä ja nousee seisomaan. Eipä kestänyt kontionkaan sisu sitä näkyä ja ääntä, vaan pakoon lähti ukko puikkimaan, niin että häntävillat hulmusivat. Jänö päätyi taas koivun juurelle surkeuttansa itkemään.