Koska kissa oli juuri saanut itselleen uudet ampumavehkeet ja sapelit, arveli hän tuppeakin tarvitsevansa ja tyytyi, mutta kun hiiri hänelle seuraavalla kerralla selitti, ettei siitä tuppea tullutkaan, vaan tuluspussi, loppui hänen kärsivällisyytensä. Hän puulasi sanaa sanomatta räätäli paran niskaan ja söi hänet nahkoine karvoineen surkeasti. Siihen loppui hiiren räätälinliike, kun itse mestari ja omistaja täten menetti henkensä.
Asema kävi nyt hiiren talossa sangen arveluttavaksi, kun ei tahtonut syömistä riittää. Ei auttanut muu kuin lähteä kylälle katselemaan, aukenisiko sieltä joku neuvo eteen. Olipa silloin Maaria matala muori lypsänyt lehmänsä ja siivilöinyt maitonsa hulikkaan, jonka oli pannut penkille maitohuoneeseen. Saapui siihen hiiri silloin veljensä ja sisarensa kanssa ja nyt he joivat ja sotkivat sen maidon kokonaan, kunnes hulikka kaatui suurella ryminällä. Pahan omantunnon vaivaamana hiiri silkin lähti pakoon.
Eipä sattunut nyt sen paremmin kuin että itse kissa tuli pakolaisia vastaan ja tiedusti yrmeästi, mistä hiiri rukka oli hiihtämässä. Hiiri silloin vilpittömästi kertoi, mitä oli tapahtunut, kuinka
»meni veikko, joi vähäisen, meni sinkku, puolet lappoi, menin mie ja kaikki kaadoin.»
Sellaista pahaa hän oli laatinut ja katui sitä katkerasti. Asian kuultuaan kissa hirveästi julmistui, tavoitti pakolaiset kiinni ja ripusti heidät kaikki hirteen. Siinä eivät auttaneet sulavimmatkaan rukoukset mitään. Koetti hiiri kyllä parastansa sanoen: »Sinulla on silmät kuin taivaan tähdet, korvat kuin hopeat, käpälät kuin muurimiehelä ja häntä kuin kirkontorni», mutta kissa vain murahti: »Älä puhu joutavia!» ja veti hirteen. Sitten hän nylki hiiriltä nahat ja möi ne suuresta summasta, jolla osti itselleen hiirenkarvaisen oriin ajellakseen.
Hiiren ja kissan välit huononivat tämän jälkeen yhä enemmän, niin että hiiri viimein häätyi pakenemaan perheineen metsään, jonne mättähäiselle poloinen rakensi itselleen kotasen. Mutta osasihan kissa sinnekin. Kun hiiri rukka kerran oli lähettänyt poikansa halkometsään pieni kelkkanen perässä ja pieni kirves kelkkasessa, osui kissa tulemaan vastaan, ja vaikka hiiri olisi kuinka koettanut sievällä puheella tuota yrmyriä rauhoittaa, niin turhaa kaikki. Siihen loppui sen hiiren virsi. Sitten kissa osui hiiren kotasellekin, jossa tuo pienoinen perehinensä asui, kolkutti ylpeästi ovelle ja ärjäisi: »Anna hiiri tyttösi!» Kun hiiri säikähtyneenä tiedusteli, miksi nyt itse iso isäntä hänen tytärtänsä vaatii, vastasi kissa: »Rinnallani istujaksi, kanssani kasuajaksi.» Hiiri parka epäili kovin kissan aikomuksia, ja koetti selittää, ettei hänen tyttärensä toki sovi kissan puolisoksi, koska se on yhtä musta kuin hän, emokin, on. Kissa ei kuitenkaan estelyistä välittänyt, ravisteli vain röyhkeästi kotasen ovea ja sanoi: »Minun Kietonen mielestäni, sima, maito silmästäni!» Surren täytyi silloin hiiren antaa tyttärensä tuolle hirveälle kosijalle ja tiettyhän se on, kuinka siinä kävi: katti, se kosio kaunis, pian hirtti hiiren lapsen, surmasi hyvänsukuisen!
Kauhea pelko valtasi nyt koko hiirien kansan, kun kissan hirmutöillä ei enää ollut mitään rajaa. He kokoontuivat kaikin neuvottelemaan, mitä sille oikein olisi tehtävä. Lopuksi joku huomasi: »Ostetaan kello ja pannaan se sen kaulaan, niin kuullaan aina, kun se tulee!» Se oli kaikista hyvä neuvo, he kokosivat rahaa ja ostivat oikein sievän ja näppärän kellon. Mutta silloinpa nousikin kiivas kiista siitä, kuka menee ripustamaan kellon paikalleen, ja pian huomattiin, ettei niin rohkeata sankaria löytynyt koko hiirikansasta. Kaduttiin siinä jo, että oli tuhlattu ainoat rahapennit kellon ostoon, jolla ei nyt kuitenkaan mitään tehty kunnes hyvä haltia ostikin sen heiltä ja lahjoitti kukkasille. Siitä asti ovat mäet olleet täynnä »kissankelloja.»
Auttamattomasti oli täten hiirikansa joutunut kissan orjuuteen, eivätkä sen sukulaisistakaan uskaltaneet muut kissalle röyhkeillä kuin rotta. Kissa kun kokosi hiiriä pankolleen ja pani nukkumaan, niin rotta tuli ja söi ne. Kertapa kuitenkin kissa havahtui, näki, että nyt on rotta hänen hiiripankollansa, ja lähti tavoittamaan sitä kiinni. Tämäpä vain pelkäämättä isoitteli kissalle: »Minäpä saan juosta paksuin vatsoin edellä, kun sinä raukka saat tulla hoikin vatsoin perässä!» — »Odotahan!» sähisi kissa, »kyllä minä vielä sinut kiinni saan, ja silloin saat maksaa siitä, että söit minun saaliini!» — »Et sinä minua kiinni saa», nauroi rotta, »minulla on hoikat ja pikkuiset jalat, joilla minä astun tiheästi, mutta sinä isoillasi astut harvaan.» Ja tätä puhuessaan ja pilkatessaan rotta juosta pyryytti edellä, kissan tullessa perässä, kunnes rotta samalla pyörähtikin ahtaaseen reikään ja sanoi: »Tule nyt ottamaan kiinni, jos mahdut.» Kissa sydämistyi tästä niin, että siitä päivin aina reikien edessä rottia ja hiiriä vahtii.
* * * * *
Mutta sepä siitä, sillä nyt on katsottava, kuinka jänikselle sitten kävi.