Eletään sitten yhä edelleen kettu ja kissa yhtenä talona ja hyvin tullaankin toimeen. Loppui kuitenkin kerta ruoka ja ketulla rupesi himoittamaan tuoretta kalaa. Hän muisti Piippolan äijän suurta kalansaalista ja ajatteli, että mitenkähän saisi taaskin kyllältänsä kalaa syödä. Ei muuta kuin lähti juoksentelemaan sinne Piippolan järven rannalle ja löysikin sieltä rannalta kalan, mutta eipä syönytkään sitä. Ei, vaan koppoi sen leukoihinsa ja läksi juoksentelemaan Piippolan pihalle, siitä ikkunan alta mennä litvitteli kala suussa, ajatellen: »Minäpä narraan Piippolan äidin ulos tuvasta!» Akka huomasikin hänet ja kysyi: »Mistä sinä, kettu kulta, olet kaloja saanut?» — »Järvestä, järvestä», vastasi kettu ja meni menojansa. Rupesi akan tekemään kalaa mieli ja hän meni ukkonsa luo, joka oli pellolla ojaa luomassa, ja sanoi: »Mennään mekin kaloja pyytämään, koska ketullakin on». — »Mennään vain», mukautui ukko ja niin lähdettiin kalalle, ja saatiinkin runsas saalis. Mutta kettu piti varansa, varasti niitä kaloja kaksi, joista toisen antoi kissille ja varoitti kovasti: »Älä sano kenellekään!» Mutta kissipä ei malttanutkaan, vaan kävi sanomassa rengille, renki sanoi piialle, piika sanoi emännälle, ja emäntä sanoi isännälle. Isäntä siitä haukkumaan kettua ja kettu haukkumaan kissiä, joka hyppäsi isoon puuhun. »Kyllä minä sinut sieltä tavoitan!» vannoi kettu ja pudisti puuta, jolloin kissi putosi sieltä hänelle suuhun. Riemuissaan sanoi kettu silloin: »Luulin olleen sokeripalan, mutta olikin valkoinen katti ja katin kala!» Ei kuitenkaan raahtinut Mittymykselle pahaa tehdä, otti siltä vain kalan pois, mutta tästä kissa suuttui julmasti ja läksi takaisin kotiinsa Ilmolaan, ja siihen loppui se ketun ja kissan yhteinen talous. Eikä kettu sitä surrut, vaan luikki takaisin metsään iloissaan, kun oli taas saanut kaloja syödä.
Kulki kettu siinä, litvitteli, pitkin Metsolan maita, ainainen koiruus mielessä, kun tulivatkin hänelle vastaan susi ja karhu. »Mitenkäs nyt renkisi jaksaa?» kysyi susi heti. »Hyvin jaksaa», vastasi kettu, »mutta niin on tullut laiskaksi, ettei muuta kuin ontossa hongassa makaa ja itseään syötättää.» — »Missä!» tohahtivat heti karhuja susi uteliaina, »jokohan tuon nyt saisi nähdä, kun se nukkuu siellä hongan sisässä?» — »Eihän hongan sisään voi nähdä», nauroi kettu, »mutta jos se sieltä hyvinkin saataisiin pois lähtemään. Tulkaahan auttamaan, jos mikä hyvä keino siihen keksittäisiin.» Lähdetään ketun suurelle, kaatuneelle hongalle, jonka sisään Kattes-Johannes oli muka äkäytynyt, ja kettu varaa vahvan köyden mukaansa. Tullaan paikalle ja kettu sanoo: »Pannaan tämä köysi kiinni tuohon honkaan ja vedetään se koskeen, niin eiköhän sieltä tule Mittymykselle lähtö.» — »Ka, miksi ei», sanoi karhu, »tehdään vain niin», ja sitten kettu valjasti hukan ja karhun honkaan, sitoen heidät molemmat lujasti kiinni. Itsehän istui hongan päälle ja käski toisten vetää, hän kun muka työnsi sieltä takaa.
Tultiin sitten kosken rannalle, jolloin kettu pudottautui pois hongan päältä ja kehoitteli karhua ja sutta: »Minä työnnän, menkää vain veteen, ei siinä syvä ole, vetäkää honkaa koskeen; kyllä sen sitten koski vie, kun se joutuu virran niskaan!» Toiset tekevät kuten kettu käskee, ja menevät koskeen vesikiviä myöten, kunnes honka tulikin veden varaan ja virta läksi sitä viemään, raastaen Pekan ja hukan mukanaan. Surkea parku pääsi silloin molemmilta ja he rupesivat huutamaan: »Tule, Mikko kulta, apuun, täällä tulee kuolema!» Mutta kettu vastasi siihen, että joka koskeen menee, se saa koskessa olla, eikä hän tohdi tulla sinne. Karhu ja susi saivat siten laskea koko kosken, mutta pelastuivat kuitenkin onnettomat hukkumasta, purivat köyden poikki ja uivat suvantoon päästyään maihin. Kettu liuvari juoksi kotiinsa.
Mutta siellä häntä odottikin suuri hämmästys. Kääpälän vaari, joka oli kova metsämies, oli osunutkin hänen pesälleen ja oli juuri rupeamassa hänen poikiaan tappamaan, kun Mikko joutui paikalle. Hätääntyneenä sanoi Mikko heti: »Kun et ota minun poikiani, niin minä neuvon sinulle hukan pesän». Vaari suostui siihen, meni ketun neuvokin mukaan hukan pesälle ja tappoi hukan poika parat kaikki. Mutta kettu ryntäsi täyttä karkua takaisin koskelle hakemaan hukkaa ja karhua, kertoakseen heille, mitä oli tapahtunut. Pian hän tapasikin heidät ja huusi: »Kattes-Johannes on mennyt Kääpälään takaisin ja Kääpälän vaari on tappanut kaikki hukan pojat!»
Silloin sanoi hukka synkästi: »Tästä tulee sota!»
XXXVI.
EI SE SOTA MITÄÄN, VAAN NE HANKKEET.
Sorea sotahan kuolla,
Kaunis miekan kalskehesen,
Äkin poika pois menevi,
Laihtumatta lankeavi.
Raivoissaan siinä karhu ja susi kiroava ilmolaisia ja heidän pahoja tekojaan sekä uhkaavat sodalla; kettu kavalana vieressä heitä yhä enemmän usuttaa. »Tuolla on salolla», sanoo hän, »Ilmolan karjaa laitumella. Isketään siitä lehmä, niin on aluksi meillä sotaeväitä». »Isketään!» tulistuivat siitä toiset, »mennään lehmikarjaan, sillä kovin tässä nyt himoittaisi lehmä sortaa!» Ja karhu varsinkin kopristelee kynsiään innoissaan, että nyt! Mennään siitä lehmikarjan luo ja kettu näreiköstä piilosta rupeaa katsomaan, kun karhu ryhtyy lehmää kaatamaan.
Karhu nousee haolle, kohoaa kahdelle käpälälle ja valmistautuu hyppäämään lehmän selkään. Jopas hyppääkin, mutta ei laskekaan innoissaan voimiaan oikein, vaan oistona lehmän yli lennähtää ja lehmä pääsee pakoon. Samalla kettukin sieltä syrjästä tekee kiusaa, räsähtää ja arvelee: »Jo tuli talon isäntä lehmää vahtiin!» Silloinpa pelko tapasi sekä karhun että suden ja he lähtevät mennä kaapaisemaan pakoon, laukkaavat virstaa viisitoista, ennen kuin pysähtyvät, kettu viivana perässä. Pysähdytään viimein ja kontio rupeaa pahoittelemaan, kun ei saanutkaan lehmää. Kiukustuu siinä kovasti uudelleen, nousee haolle ja siitä taas hypätä hurauttaa. »Kun olisin näin hypännyt», sanoi hän, »niin saanut myös olisin!» — »Mitäpä siitä turhasta hyppelemisestä», sanoo nyt kettu, »ethän sillä kuitenkaan lehmää saa. Oikea sota tässä on pystyyn pantava, sillä eivät niiltä muuten pahat konstit lopu!» »Mitenkä sitä sitten sodittaisiin?» kysyvät karhu ja susi. Kettu vastasi: »Kootkaa te kaikki metsän elävät, niin minä kokoan kaikki kylän elävät, ja ruvetaan sotimaan.» No toiset suostuivat siihen.