Ruvetaan sitten sotajoukkoa molemmat puolet kokoamaan. Kettu menee Ilmolan kylään ja selittää siellä kaikille kotieläimille asian, sanoo, että suuren sodan nyt panevat alkuun ilmolaisia vastaan karhu ja susi. Siitäpä kylän eläimet puolestaan ryhtyvät puuhiin ja kootaan kaikki koirat, kissat, kanat ja rotat, ja kettu ne järjestää komppanioiksi ja kaikille antaa passit mukaan. Ottaapa isotkin eläimet, härät, lehmät, lampaat ja siat, ja kissan sekä koiran panee koko sotajoukolle kenraaleiksi, kehuen, että siinä on kaksi oikein vahvaa miestä. Susi ja karhu puolestaan kokoavat kaikki eläimet, mitä metsässä on, karhuja, susia, ilveksiä, jäniksiä, oravia ja jos mitä. Niin on molemmilla puolilla ankarat sotajoukot pian koossa, eikä muuta sitten kuin marssimaan toisiaan vastaan. Karhu on kenraalina metsän elävillä.
Tuli siinä torapaikalle mennessä kotieläimille vastaan iso joki ja alkoi ylimeno. Rotat menivät ensiksi, panivat passit suuhunsa ja niin pääsivät kauniisti yli. Katsottuaan taaksensa he näkivät kissain komppanian tulevan rannalle ja vuorostaan harkitsevan ylimenoa, Rotat silloin huusivat toiselta rannalta: »Pankaa passit häntänne alle, teillä on niin iso häntä!» Kissat arvelivat että siten tehdenpä taitavat passit säilyä kuivina ja noudattivat neuvoa. Mutta siinä samassa, kun he uimasilleen joutuivat, hännät nousivatkin pystyyn, ja niin vei virta heiltä passit hännän alta. Nolostuneina ja kiukustuneina siitä kissat uhkasivat: »Kyllä me petämme koirat, koska kerran meitäkin petettiin!» Tulivat koirat sitten kissain perässä rantaan ja miettivät vuorostaan ylimenoa. Silloinpa kissat huusivat heille: »Pankaa passit häntänne alle, teillä on niin leveä häntä!» »Ahaa!» ilostuivat koirat, »sitenpä ne taitavatkin säilyä kuivina», noudattivat neuvoa ja lähtivät uimaan. Mutta heti kun he olivat päässeet veteen, lensivätkin hännät päin pilviä ja passit pitkin jokea. Kovasti siitä koirat suuttuivat, niin että kun he vihdoin pääsivät toiselle rannalle, oli koko sotakuri höltyä, kun alkoi siinä aivan tavaton tappelun rähinä ja nujakka, jossa molemmat puolet vannoivat toisilleen ikuista vihaa. Saatiin kuitenkin vihdoin järjestys palautetuksi ja jatkettiin marssia sotakentälle.
Lähestytään sitten sotapaikkaa ja toinen ylikenraali, koira, rupeaa pitämään tuumaa kissalle sanoen: »Ota sinä nyt — se työntää kuitenkin susi karhun etukynteen — mene sinä nyt hyvin alaksittain.» Koiralla itsellään oli hiukan jalka kipeä, jonka vuoksi hän nilkutti mennessään ja kissa piti häntäänsä, pörhistäen sitä, korkealla pystyssä. Sen huomatessaan neuvoi kettu: »Pannaan nyt jokainen hännät hyvin pystyyn, kun mennään!» ja niin tehtiinkin. Kun karhu näki kaukaa vihollisen sotajoukon tulevan ja paljon piikkejä pystyssä, säikähti hän ja sanoi: »Oi voi, kun on noin paljon pyssyjä jokaisella — siellähän tulee yksi iso edellä ja tuhat tuhatta pientä perässä, sapelit kaikilla pystyssä — kyllä nyt on parasta, että lykätään pakoon vain!» Ja susi osoitti kissaa ja koiraa huomauttaen: »Kas, tuolla kun on sapelipystyssä ja tuo noukkii kiviä!» Miehistyttiin siinä vielä kuitenkin ja karhu lähtee johtamaan sotajoukkoaan vihollista vastaan.
Kissi nyt tulla lutmii, lutmii alaksittain karhua vastaan ja orava huutaa karhulle: »Varo, varo! Se vetää riukua perässään!» Mutta ennen kuin karhu ehtii paljon huomatakaan matalana hiipivää kissiä, on tämä jo töytännyt hänen mahansa alle ja alkaa häntä kurkusta topistaa. Karhu säikähtää, kämähtää paikalla selälleen ja rupeaa huutamaan: »Kuka kurkkuani topistaa!»
Pelko valtasi silloin koko metsän eläinten armeijan, kun näkivät, että tuossa on nyt itse iso kenraali töppöset taivasta kohti, täyttä kurkkua huutamassa. Orava karkasi pakoon puuhun ja ihmetteli sieltä, lyöden kahta kämmentä: »Voi kummaa, kun nyt kaikkein pienin elävä meidän vahvimman viskasi selälleen! Toden totta, Kies auta, nyt ei ole oikea jalassa!» Ja niin pian kuin karhu pääsi pystyyn taas, komensi hän armeijansa pakoon huutaen että pelastakoon itsensä ken voi, ja näytti itse miehistölleen esimerkin siitä, kuinka voittoisan vihollisen edestä on paettava. Niin hajaantui koko armeija. Juostuaan niin kauan, että varmasti tiesi olevansa turvassa, pääsi karhu vasta rauhoittumaan tuumien lopuksi: »Kylässä on kylän kalut!»
Sitten karhu tunsi kyllästyvänsä koko tähän alituiseen vaivaan ja seikkailuun, jossa aina kävi niin onnettomasti. Hän katsoi ympärilleen, huomasi kellastuneiden lehtien putoilevan puista, näkipä myöskin, kuinka ensimmäiset lumihiutaleet hiljaa leijailivat alas syksyiseltä taivaalta, ja tunsi, kuinka häntä rupesi makeasti nukuttamaan. »Ei, pois minä katoan Metsolan synkimpään saloon pahan maailman jaloista, sinne menen talvitalolleni ja lyöttäyn maata». Näin päätteli karhu ja läksikin heti talvipirttiään kohti. Ja varmasti hän olisikin siinä samalla päätöksensä toteuttanut, ellei eräs odottamaton ja outo tapahtuma olisi häntä vielä vähän aikaa viivyttänyt.
XXXVII.
MITENKÄ KÄVI KÄRPÄN NYLKY, ORAVASTA NAHKAN OTTO?
Puhas putki valkolainen,
Kaunis talven karvallinen,
Ainoa ahokananen,
Kukka kuusen juurellinen.
Edellisessä on jo tullut mainituksi, että Kääpälän vaari oli kova metsämies, joka ihan täytti koko Metsolan susihaudoillaan ja karhunloukuillaan, käpylaudoillaan ja linnunpermillään. Niinpä hän heti tänäkin syksynä, kun vain satoi ensimmäisen vitilumen, että metsän juoksijain jäljet rupesivat näkymään, ryhtyi kiireesti virittelemään kärpänrautojaan, koska kärpännahat silloin olivat hyvässä hinnassa. Mutta tästäkös kaikki metsän kärpät häntä kovasti vihasivat ja toivoivat, että hän kerta itse joutuisi omiin rautoihinsa ja saisi tuntea, minkälaista on niiden kipeä ja kuolettava puristus. Salaa he aina ukon kintereillä luikkivat ja pitivät silmällä, eikö kerrankin sattuisi pahan onnen siipi äijän ryökälettä sipaisemaan.