Ja jopas kerran sattui. Läksi ukko tapansa mukaan eräänä aamuna, kun oli vielä hämärä, kärpänrautojaan kokemaan, kulkea kahnusteli ohuessa syyslumessa ja kaukaa aina raudoillensa kurkisteli, vieläkö oli vireessä ja oliko syötti koskematta. Näytti sitten eräässä syötti joutuneen vikaan ja olevan korjauksen tarpeessa. Ukko tulee ääreen, kurkottaa kädellänsä ottaakseen rautansa, kun samassa jalka lipeääkin liukkaassa lumessa. Ukko kompastuu siihen rautansa päälle, joka laukeaakin hänelle kurkkuun kiinni, ja samallapa siihen vielä töytää pensaikosta kärppä surmaraudan avuksi äijälle niskaan. Ei auttanut mikään, henki siinä nitistettiin Kääpälän vaarista. Voitonriemuisena kärppä nousi ukon päälle seisomaan ja kiljaisi:
»Itse puuttui pihtilöihin,
Latsistihe lautasihin!»
»Mitähän tuolla ukko-pahuksella nyt tekisi?» mietti hän sitten touhuissaan, kunnes näki samassa ukon kelkan. Mitäpäs siinä sen enempää miettimistä: kärppä viskasi ukon ruumiin kelkkaan ja läksi oikein aika miehenä sitä vetämään pitkin Metsolan lumista tanhuata.
Sattui silloin tulemaan jänis vastaan, istahti hämmästyneenä, kun näki kärpän toimessaan kelkalla raahaavan perässään Kääpälän vaaria, ja kysyi silmät muljollaan: »Mitäs vedät, kärppä rukka, näin varhain aamulla?» No sepäs kysymys oli nyt kärpälle mieluinen vastattava, kun sai kerrankin purkaa vihansa mokomaa kiusallista ja vaarallista pyytömiestä kohtaan ja samalla kerskaten kertoa, miten ukolle lopuksikin kävi. Nopeasti hän kavahti ukon niskalle istumaan, pyyhkäisi viiksiänsä ja alkoi herjata ukkoa.
»Sitähän minä tässä», murisi hän, »kannan kantamista ja riuhdon riuhtomista, kun tuo vanha iänikuinen äijän käni pisti piikkinsä ja pihtinsä pirtin päälle, laski lautaset latikan päälle, eikä totellut, jumalaton, vaikka kiellettiin».
Hän selitti asian jänikselle ja kehoitti, kun jänis innostuneena pyysi päästä mukaan ukkoa vetämään: »Ka tule, kanssani. Haukkaa pala ja käy vetämään»! Niin lähdetään yhdessä ukkoa vetää junnaamaan.
Vedetään, vedetään siinä hartaasti hetken aikaa, niin jo kopeutuu
eteen itse Mikko mielevä mies, Repolainen, hämmästyy kovin mokomata
kulkuetta ja kysyy sirosti ja kohteliaasti kuten aina:
»Mitä vedät, jänöjukka,
Jäljessäsi jylkyttelet?»
Ei vastaa jänis, kärpälle vain viittaa, ja tämäpäs piukaiseekin vastauksensa niin komeasti, ettei paremmasta apua.
»Kannan tätä kantamista,
Riuhdon tätä riuhtomista,
Ukkoa, pahoa miestä.
Kun tuo vanha äijä-reppu
Pani pihdit pirtin päälle,
Lautaset latikan päälle,
Meille metsän juoksijoille,
Huutehen vilostajille,
Hämärässä häksäjille,
Pimeässä piksajille,
Kastehessa kahlojille,
Rahakarvan kantajille,
Päällä puiden puikkiville…»