»Olipa kerran», alotti kertoja — »orava sellainen, ettei moista, — minun ukkovaarini se olikin. Siltä olivat menneet housut rikki, niin lähti neulaa lainaamaan, että saisi paikata pöksynsä. Haki neulaa, etsi, kunnes löysi koiran, joka oli turkkiaan ompelemassa oikein hyvällä neulalla. Mitäpäs muuta kuin orava kärttämään koiralta neulaa lainaksi, sanomaan: 'Lainaa sinä sitä neulaasi, että saan housuni paikata.' Koira, joka oli siihen aikaan hyväluontoinen, lainasikin, ja niin ukkovaarini paikkasi pöksynsä eheiksi ja hyviksi. Mutta siinä hän oli huomannutkin neulan niin teräväksi, ettei raskinutkaan siitä enää luopua, vaan arvellen, että lienee noita koiralla neuloja liikenemäänkin, karkasi kuuseen neuloineen. Koira siitä kuitenkin vihastui kovasti ja rupesi vaatimaan kiivaasti neulaa takaisin, niin äkäisesti, että ukkovaarikin jo suuttui ja pilkkasi: 'Teeppäs nyt turkki!' Tästä syntyi koiran ja oravan välille ikuinen viha, niin että kun koira vain oravan näkee, niin heti ajaa sen puuhun ja jo ennen haukkumistaan vinkuu ja vikisee: 'Neulanrosvo, neulanrosvo!'
»Mitäs ollakaan. Sai sitten tämä orava kauniit poikaset, ihan yhdeksän poikaa sai, ja niitä pesässään korkean kuusen kyljessä keinutteli, hoiteli ja soudatteli. Tulipa sitten harmajan nahan aika ja orava sekä poikaset, jotka eivät enää pesässään maanneet, vaan siinä vaiheilla vain hyppivät, näkivät miehen tulevan koirineen. Jo osuu mies huomaamaan pesän, sanoo koiralleen: 'Taitaa olla pesä', keikkailee puuta kirveellä: 'Tyhjä on', sanoo, ’ei ole mitään'. Silloinpa ukkovaarinikin heräilee, kun kuulee miehen puhetta, ja käskee: 'Menkääpäs katsomaan, mittyiset on siellä ampujat, mittyiset haukkujat!' Pojat menevät, katsovat tarkkaan ja palaavat vaarille sanomaan: 'Hyvin on hyvä koira, sileä on ja lihava kuin mikähän vain, karvat kiiltävät.' — 'Entä mies?’ kysyy orava. 'Mies on', sanovat pojat, 'hyvin hyvässä sovassa, ja pyssy on hyvin kaunis, vaskella puolitiehen silattu.' — 'Pankaa maata vain', määrää silloin vanha orava, 'ei tule mitään.' Ja niine hyvineenhän mies siitä ulkousikin.
»Makaa sitten orava makeasti poikineen sen yön, kun jo seuraavana päivänä taaskin ilmestyy mies puun tyvelle ja koira siinä vierellä räyskää. Keikkailee mies puuta ja arvelee, että pitäisi oravan pesä saada sieltä käsiin. Orava-ukko kuitenkin vain rauhassa venytteleksen, haukottelee ja sanoo pojilleen: 'Menkääpäs katsomaan, mittyiset on siellä ampujat, mittyiset haukkujat.' Menevät pojat, katsovat, ja törmäävät sanomaan: 'Lihava on koira, hyvin kaunis, ja mieskin on hyvässä sovassa, vaikka ei moinen kuin eilen, ja pyssykin on hyvä, vaikka ei niin kaunis kuin eilen, ei ole vaskea yhtään.— 'Maatkaa edelleen', urahti silloin ukkovaari, 'ei tule mitään'. Ja eikös lähtenytkin mies siitä tiehensä, hylännyt puuta! Kintaansa vain unohti puun juurelle.
»Maataan kolmanteen päivään ja aamun tullen saapuu taas puun juurelle koira, haukkuu, räyskäilee karulla äänellä kuin väsynyt ainakin. Hetipä havahtuukin siitä itse ukko-orava, pörhistelee korviansa, pyörittelee silmiänsä ja määrää: 'Menkää, veikkoset pojat, katsomaan, mittyiset ovat siellä ampujat, mittyiset haukkujat!' Pojat menevät ja siinä samassa tulevat takaisin kertomaan: 'Hyvin on huono koira, karva takussa riippuu, nälkään on kuolemassa', sanovat, 'ja mieskin on huono semmoinen, että on nuttu kaikki repeillyt vyöhön saakka, ja pyssyssä ei ole puuta ensinkään, tyhjä piippu on vain pahanpäiväinen!' Silloinpa ukkovaari säikähti kovasti ja huusi pojilleen: 'Voi juojat! Nyt se kumma tulee, kaikki korvet se tutkii, kunhan ei vain käsiinsä saisi! Nyt silitkää tiehenne, minne vain kerennette!'
»Ei kuitenkaan tavoittanut mies ukkovaariani, minkä lienee pojista tavoittanut, sitä en tiedä. Ukko-orava palasi entiselle pesälleen ja kun hän nyt katselee omaisuuttaan, on hänellä kaksi mieleistä kalua: neula ja kinnas. Hän niitä hyvänä pitää ja ihan veljikseen puhuttelee, ja veljeksinä aivan siinä pesässä ruvetaankin elämään. Alkaa heillä sitten kerta saalista himoittua. Silloin päätetään lähteä miehissä saaliin etsintään. Kävellään! siitä kukin omalle haaralleen ja määrä on huutaa toisille, jos kuka sattuu saaliin löytämään.
»Kuljetaan siinä niin ja etsitään saalista, niin mitäs ollakaan: jo rupeaa kuulumaan metsästä neulan kimeä, piipitys, jotta ihan näin:
»Kiidä, kiidä kintahaisein,
Oiottele, oravaisein,
Löyti neula löytösen,
Saipa neula saalihin.
»Riemastutaan siitä kovasti kinnas ja orava sekä juostaan touhuissansa neulan saalista katsomaan. Tullaan paikalle, katsotaan, kysytään: 'Missä saalis?' Neula osoittaa tyytyväisen vesirapakkoa: 'Ka tuossa!' — 'Ka tämäkö sinun saaliisi olikin!' ärjäisevät siinä toiset toverukset, karkaavat neulan niskaan ja pieksävät hänet pahanpäiväiseksi, että tämmöinen tällä muka oli saalis ja siitä oikein huudon nosti. Hukkaan oli mennyt se päivä ja noloina palataan pesälle taas nukkumaan.
»No mitäpä siitä! Seuraavana päivänä lähdetään paremmalla onnella ja kävellään kukin haaralleen saaliin etsintään. Eivät ole kinnas ja orava vielä kovinkaan kauas ehtineet, kun kuulevat jo neulan kovalla äänellä heitä kutsuvan. Ihan muka kiitää pitäisi kintaan ja oikotietä saapua oravan, kun on hän, neula, löytänyt saaliin taas. Epäilevät orava ja kinnas koko asiaa, mutta eivät kuitenkaan malta, vaan tulla huristavat hengästyneinä paikalle, että missä saalis. Voitonriemuisena taas neula osoittaa heille saalistaan, tervaskantoa, jonka muka oli löytänyt. Nuolena siitä kinnas ja orava karkaavat neulan niskaan, haukkuvat, että vai tällainen sinulla taas on saalis, ja antavat neula parkaa selkään minkä suinkin jaksavat. Suivautuneina koko saaliin etsintään lähtevät he sitten kaikin kotiin harmissaan makaamaan.
»Nukutaan taas yö, virkistytään eikä enää malteta, vaan päätetään uudelleen lähteä saalista etsimään, toivossa, että vihdoinkin parempi onni riipaisisi. Kävellään, kävellään, erotaan toisistaan kukin omalle haaralleen. Neula terävänä mennä puikkii ruohokossa, kuuntelee ja katselee, niin jopas huomaakin: peurat järvessä syövät kortteikossa. Mitäs ollakaan. Neula mennä puikkii, puikkii, järveen luikaisee, siellä itsensä kortteen solmuun pistältää ja odottelee. Jopas tulee peura, hamuilee kortteita suuhunsa, kunnes nielaiseekin neulan vatsaansa. Mutta tämäkös silloin alkaa peuran vatsassa sisuksia hakata ja reikiä pistellä, niin että peura karkaa tuskissaan maalle ja sinne kaatuu kuoliaana. Pian silloin neula selvisi peuran vatsasta tanterelle ja alkoi riemuissaan kerskaten huhuilla: