»'Kiidä, kiidä kintahaisein,
Oiottele, oravaisein,
Löyti neula löytösen,
Saipa neula saalihin!'
»Kinnas ja orava kuulevat heti neulan huhuilun, mutta hymähtelevät halveksivasti eivätkä aio lähteä katsomaan. 'Lähtisihän tuota, jos uskoisi siellä edes jotakin saaliin nimellistä olevan, mutta mitäs vielä, valehtelee se meille taaskin.' Mutta kun neula yhä vain huhuaa, ei hellitä, vaan alati piukuu maailmalle sitä, kuinka hän nyt muka taas sai saaliin, niin silloin eivät orava ja kinnas enää malta, vaan lähtevät menemään paikalle, ellei muun vuoksi, niin ainakin tukkiaksensa suun mokomalta saalistajalta. Tullaan touhuten: 'No, missä saalis?' Neula kärkevästi ja ylpeästi viittaa: 'Ka tuossa!'
»No hyväinen aika! Siitäkös ihastutaan, kun on saalis sellainen jottei mointa. Kiitellään neulaa ja sanotaan, että hyvä se on pienikin, kunhan on vain terävä, ja ruvetaan keittopuuhiin. Nytpä huomataan, etteivät ne neulan muutkaan saaliit niin halveksittavia olleet: vesirapakosta kantoi kinnas vettä ja orava kiskoi tervaksia tervaskannosta, että saatiin hyvä tuli, millä vesi kiehuttaa ja peura keittää. Keitettiin se peura sitten ja syötiin makeaan suuhun. Sen pituinen se.»
XXXIX.
ÄLÄ HULLUJA HORISE, PAKISE PERÄTTÖMIÄ
Joka yöllä yksin käypi,
Luullahan varastelevan,
Joka vanhoja puhuupi,
Luullahan valehtelevan.
»Eikös ollutkin hyvä kertomus?» kysyi sitten orava ylpeänä, jolloin toiset murahtivat tyytyväisinä, mutta kettu sanoi kuivasti: »Eipä tuosta saa selvää.» Karhu suuttui tästä ketulle ja sanoi halveksien, että hyvähän on toisen töitä laittaa, mutta meneepäs tekemään itse. Eihän kettu repale osaa mitään tarinaa jutella. »Osaan sentään», väitti kettu, »osaanpas vain.» — »No kerro sitten, äläkä kerskaile», murahti siihen karhu, ja kettu kertoi.
»Kertapa Ilmolan isäntä», lausahteli kettu sulavasti, »kengitti hevosensa hyvin vahvaan rautaan ja pani sen väljälle metsään laitumelle. Siihen aikaan vielä täällä Metsolassa asusteli jalopeurakin ja sattuikin nyt tulemaan tiellä hevosta vastaan. Nähtyään, kuinka suuri eläin hevonen oli, rupesi jalopeura vaatimaan sitä kanssansa voimain koetteluun. Hevonen suostui, mutta sanoi, että hän menee leikkiin vain sillä ehdolla, että koetetaan voimia kiveen potkaisemalla. Jalopeuralla ei ollut mitään sitä vastaan, vaan potkaista säväytti hän heti kiveen ja sanoi ylpeästi: 'Kas, se oli aika kapsaus!' — 'Eihän tuo nyt mitään ollut', pilkkasi hevonen ja potkaisi sitten vuorostaan kiveen, niin että säkenet rautakengistä sinkoilivat. Äkkiä silloin meni jalopeuralta häntä koipien väliin ja hän läksi kiireimmiten pakoon mutisten mennessään: 'Voi kuinka sinä olet väkevä, sinua pitää pelätä!'
»Peläten hevosta kulki nyt jalopeura kiireesti tietänsä, kun sattuikin tulemaan susi häntä vastaan. Ihmeissään hän silloin kertoi sudelle hevosen tavattomasta väkevyydestä, että kun vain potkaisi kallioon, niin tuli sojahti. Susi murahti halveksivasti jalopeuralle: 'Ohoh! Olen minä sentään siksi monta hevosta jo syönyt, etten taida tuota juttuasi oikein todeksi uskoa! Jalopeura siitä sydäntyi sudelle, koukkasi häntä käpälällä selkään ja sanoi: 'Sinä renttukos olisit hevosia syönyt!' Vähissä hengin siitä susi selvisi tiehensä, mutta selkä hänellä jäi jäykäksi iäksi päiväksi…»
»Pysy asiassa!» murahti susi. Kettu jatkoi: