»Kohtasi sitten jalopeura karhun ja kertoi sille, että hän kun näki vasta kumman elävän. 'Tuli vilahteli siltä kavioista enkä minä uskaltanut mennä sitä syömään.' Karhupa silloin tuntien suuret voimansa — sehän on tämä naapuri tässä peloittavan väkevä — kerskasi, että hän kyllä uskaltaa syödä senkin elävän, vaikka siltä tulisi kipinät sieraimista. 'Missä se on, se elävä?' kysyi hän, 'lähdetäänpäs katsomaan, onko se sellainen, ettei sitä syödä jaksa.' Mennään silloin varovasti uudelleen hevosta kohti ja jalopeura jo näkee sen, kun se siinä ahon alareunassa syödä rouskuttaa. 'Tuolla näkyy olevan', osoitteli hän karhulle, mutta tämä ei sanonut näkevänsä mitään, vaan vaati, että olisi pitänyt mennä lähemmäksi. Jalopeura ei kuitenkaan uskaltanut, vaan sanoi karhulle, että hän nostaa sitä ylemmäksi, niin näkee paremmin…»
»Joko sinä riivattu taas!» murahti karhu syrjästä, »ettäkö jalopeura olisi nostanut karhua?»
»Nii-in», intti kettu. »Jalopeura otti karhun kämmeniinsä ja nosti hänet ylös, että hän paremmin näkisi hevosen. Ei kuitenkaan nähnyt ensi ojennuksella, niin jalopeura kohotti vähän ylemmäksi, mutta siinä samassa…»
»Vähättelen minä sinun jutuistasi, mokoma repale», murahti taas karhu epäillen ketun pyrkivän kertomuksellaan häntä härnäämään ja halventamaan.
»Vähättele vain», sanoi kettu, »mutta kerronpa silti, miten siinä kävi. Samassa kun jalopeura oikein korkealle karhun kohotti, heittikin tämä henkensä.»
»Heitti henkensä. No minkä tähden?» kysyi karhu epäilevästi.
»Ka, jalopeura on niin kauhean paljon karhua väkevämpi, että se tuli siinä nostaessaan laskeneeksi voimansa liian vähäisiksi ja huomaamattaan puristalti kontion hengiltä. Pudottaessaan hänet sitten maahan sanoi jalopeura ihmeissään: 'No oli siinäkin väkevä mies! Kerskasi syövänsä, ja kuitenkin kuoli jo, kun edes vasta näkemään pääsi!'»
»Minä sinun riivatun opetan!» räyhäsi karhu ja tavoitteli kettua kiinni, mutta tämä luikki syrjään ja puolusteli itseään sillä, että minkä hän asialle voi, kun tarina niin kertoo. »Kertokoon vain!» sanoi karhu kyllästyneenä, »mutta minä lyöttäyn maata.» Ja kun kaikkia muitakin rupesi nukuttamaan, paneuduttiinkin siinä vihdoin levolle ja nukuttiin makeasti suojaisessa maahaudassa.
* * * * *
Herättiin sitten, kun päivä sarasti, ja kaikki tunsivat, kuinka kipeä nälkä hiukaisi sydänalaa. Karhu venytteli unen pois jäsenistään, raotti silmiään ja kysyi: »Voi, kun on nälkä, mitäs nyt syödään?» Kettu älysi heti, että tässä on parasta katsoa eteensä, koska karhu nälkäänsä kuuluuttaa, ja kuiskasi kontiolle sukkelasti: »No, pienimpiä, pienimpiä!» Mitäs ollakaan, karhu muljautti silmiään ja ennen kuin kärppä ja orava ehtivät kunnolla herätäkään, oli kontio kaapannut heidät ja nielaissut yhtenä suupalana! Mutta ketun kävivät silmät pyöreiksi, kun karhu näin pieneen ateriaan tyytymättä uudelleen tiedusti, mitäs tässä nyt syödään. »Ka, yhä pienimpiä, pienimpiä», neuvoi edelleen kettu ja sanoi hiljaa viitaten jänikseen: »Syödään nyt vaikka tuo mölkösilmä tuosta.» Otettiin silloin ja iskettiin jänö rukka, syötiin pois tästä pahasta maailmasta, mutta ei ollut vieläkään karhun ruokahalu tyydytetty. Irvistellen kysyi hän ketulta, syödäänkö vieläkin pienimpiä, vai mitä. Nokkelasti ehätti kettu vastaamaan: »Eihän minusta, pätö retaleesta, ole kenenkään syötäväksi — syödään mieluumminkin tuo karvaröllö tuosta,» ja hän viittasi varkain suteen, joka vielä siinä unimielissään torkkui. Ja eikös ollutkin karhu asiaan valmis! Ellei susi olisi sattunut ajoissa heräämään ja suinpäin rynnännyt haudasta tiehensä, olisi hänen viimeinen hetkensä ollut käsissä. Karhua rupesi kuitenkin uudelleen raukaisemaan ja hän pani jälleen maata.