Mutta repoa harmitti karhun ylpeys ja ahneus, ja hän päätti kostaa kontiolle, jos suinkin vain voi. Tutkittuaan ensin pakotien selväksi hän kokosi hiljalleen jäniksen suolia vatsansa alle ja rupesi sitten odottamaan, mitä tuleman piti. Karhu nukkuu pitkään, kuorsaa, mutta jo herää ja venyttelee hartaasti. Kettu silloin rupeaa syödä jernittämään suolia rintansa alta, jolloin karhulla herää entistä kovempi nälkä ja hän kysyy: »Mitä sinä nyt syöt?» Kettu vastasi rauhallisesti: »Syön tässä nälkääni omia suoliani, joita äsken vatsastani repäisin, kun ei ollut parempaakaan ruokaa. Ja rasvaisiksi minulla ovat suolet käyneetkin. Kun syödä tahtonet, niin tee sinäkin samalla tavalla, sillä sinun suolesi ovat vielä rasvaisempia, mutta tempaa äkkiä.» »Eikös se käy kovin kipeästi?» tiedusteli karhu epäillen. Kettu syödä jutuutti vain ja vastasi välinpitämättömästi: »Ei. Äsken yritin syödä omia Jumalan luomia laappaisiani, mutta se kävi niin kipeästi, etten voinut. Mutta suoleni kun tempasin, niin ei ehtinyt kovin pahoin koskea.»
Vesissä suin on siinä karhu katsellut ketun syömistä ja kuultuaan tuon veijarin neuvot tekee hän ruton päätöksen. »Sepä nyt ihme, etteivät tässä muut ruokaa saa», sanoo hän ja suurella kämmenellään jauristautuu vatsaansa minkä jaksaa. Mutta surkea pääsi parku karhu rievulta sen tehtyään, sillä mitään suolia hän ei saanutkaan, vaan vatsaansa pitkät ja polttavat haavat, joita jäi nuolemaan, kun kettu jo hyvissä ajoin vilahti tiehensä. Ylen kyllästyneenä koko maailman menoon kömpi karhukin viimein tiehensä tästä onnettomuuden haudasta ja painautui suoraa päätä synkimmän korven kohtuun, missä heittäytyi nukkumaan raskasta talviunta, unohtaen kaikki onnettomuutensa ja nähden unta tulevan suven ihanuudesta.
Ja talvi heitteli hiljaa ja pehmeästi lumiansa Metsolaan peittäen kaikki valkealla vaipallaan.
XL.
TYHJIÄ TIAISEN VIRRET, RASTAHAISEN RAKSUTUKSET.
Metsän piika pikkarainen,
Simasuu Tapion neiti,
Soitellos metinen pilli,
Simapilli piiperoita.
Tulikin sitten taas kevät ihana Ilmolan ja Metsolan maailmaan, tuli tuulineen ja sateineen, kuulakkoine öineen ja kirkkaine päivänpaisteineen. Ihmeellinen elon voima virkosi hereille kaikissa luoduissa. Heräsi karhu konnultaan ja läksi samoamaan maita ja mantereita, painui susi salon syvyyteen pesimäpaikkaa itselleen hakemaan, lähtipä kettu liuvari kulkumatkoilleen ja oli hyvin iloissaan. Joka paikasta, joka puusta ja pensaasta, kaikui lintujen viserrys, joka kankaalta kuului metson sointi ja teeren kukerrus, joka korven kuusen latvasta virtasi rastaan hopeinen laulu. Kaikesta saattoi huomata, että oli tullut ihmeellinen kevät, jota varmaankin seuraisi vielä ihmeellisempi kesä.
»Johan nyt on kummallista», arveli Immilän eli Vänskän Aatamikin halonhakkuussa ollessaan, kun metsästä äkkiä alkoi kuulua houkuttelevaa puhetta. »Istu mättäälle, istu mättäälle», kehoitteli ääni ja jatkoi viekoittelevasti: »Paa piippuun, paa piippuun, ei kiirutta, ei kiirutta, päivä on pitkä, päivä on pitkä, ei kiirutta, ei opo-ollenkaan!» Hämmästyneenä Aatami arveli, että onhan tässä tosin vielä keväistä päivää istahtaakin ja pani piippuun, jolloin ääni metsästä rupesi uudelleen tyytyväisenä hokemaan: »Halkomies, halkomies, istu kivelle, istu kivelle, paa piippuun, paa piippuun!» — »No kyllä, kyllä», sanoi Aatami, »kuulenhan tuon vähemmälläkin kehoittelulla.» Mutta silloinpa ääni rupesi häntä kiusoittelemaan ja haukkui: »Kivipiippu, puupiippu, talon tupakoita tärvää, renk' roisto, renk' roisto!» — »Höss’» suuttui nyt Aatami ja uhkasi laulajaa piipunvarrellaan, mutta äänipä silloin ilkamoimaan: »Viskataan, viskataan, visapiippu, visapiippu, tiitteräkoppa, vaskivarsi, räkätättärä, titurituritu!» — »Vähättelen minä sinun haukkumisistasi!» ynseili Aatami, nousi kiveltä ja yritti pistää piippuaan taskuunsa, mutta silloinpa ääni metsästä neuvoi viisaasti: »Perät suuhun, perät suuhun!» Suu hymyssä Aatami totteli neuvoa ja viskasi perät suuhunsa niin että lopsahti. Sitten hän riisui takkinsa ja rupesi ahkerasti hakkaamaan. Äänikin oli vaiennut.
Aatami hakkasi hikipäissään halkoja ja ihmetteli itsekseen, mikä kumma nyt on Tapion metsään tullut, kun ihmisen äänellä puhuu. Ja siinä samassa alkoi taas ääni kuulua ja jutella kuin sääliväisesti: »Aatami, Aatami?» sanoi se kysyvästi. »No mitä nyt?» vastasi tämä hiukan ärtyisesti, jolloin ääni jatkoi: »Paitas' on rikki, paitas' on rikki!» Tämä oli Aatamista sentään jo liikaa ja hän ärjäisi vihastuneena: »Niin on, mutta minkä minä sille teen!» Heti oli ääni valmis neuvomaan: »Ota akka, ota akka!» Ällistyneenä ajatteli Aatami, että tuohan nyt vasta merkillinen neuvoja on ja huusi metsään, ettei hän saa akkaa, vaikka haluaisikin. »Oo juu, oo juu!» vastasi ääni, »tiijän vissiin, tiijän vissiin, kyllä saat, kyllä saat, nai Kirppu-Liisa, nai Kirppu-Liisa!» Korvallistaan kynsien Aatamikin silloin yhtyi leikkiin ja sanoi, ettei Kirppu-Liisa hänelle tule. Mutta silloin ääni sanoi vakuuttavasti: »Oo juu, oo juu, tiijän vissiin, tulee se, tulee se!» — »Pidä suusi kiinni!» sydäntyi nyt Aatami hänelle sanomaan, jolloin ääni valittaen huusi: »Kas se on mies, kas se on mies, kun suuttuu sitten, kun suuttuu sitten, kun minä neuvon, kun minä neuvon!»
Aatami pyyhkäisi otsaansa ja ajatteli, että horajavatko hänellä korvat, vai mitä tämä tällainen juttelu merkitsee. Hän ryhtyi uudelleen ahkerasti hakkaamaan, kun jo taas alkaa ääni kuulua ja tällä kertaa hyvin houkuttelevasti: »Aatami, Aatami!» — »No mitä nyt taas?» — »Ryyppääks' viinaa, ryyppääks' viinaa?» — »Ahaa!» kirkastui siitä Aatamin ilme ja hän vastasi suutansa pyyhkäisten ja nielaisten pitkän syljen: »Kyllä, mutta mistäpä minä sitä saan?» Neuvoen vastasi silloin ääni hänelle: »Koassa tippuu, koassa tippuu, puupiiput, puupiiput, kippahattu, kippahattu, Maija kokki, Maija kokki, käyppä sisälle, käyppä sisälle!» — »No mutta kaikki se vintiö tietääkin!» säikähti nyt Aatami ja koetti tehdä koko asian tyhjäksi sanomalla, että tokko tuolla Maijan kodassa mitään sellaista tippunee. Mutta ääni vakuutti varmasti: »Tippuu, tippuu, vielä pyttyyn, vielä pyttyyn!»