Aatami kynsi korvallistaan ja ihmetteli itsekseen. Olikin jo tullut ilta ja hän läksi kotiin kyllästyneenä tuohon outoon haukkujaan, joka koko päivän oli hänen kanssaan puhetta pitänyt. Mutta eipä se vieläkään hellittänyt, vaan lauloi hänen peräänsä pilkaten, niin että salo raikui: »Ka laiska, ka laiska, pien' pino, pien' pino, vähä on halkoja, vähä on halkoja, lyö vielä, lyö vielä!» Aatamista tuntui jo kaamealta, varsinkin kun ilta jo hiukan hämärsi, ja kiireesti asteli hän kohden Immilää.

Kun hän tuli kotiin, ei siellä muusta puhuttukaan kuin kaikesta siitä ihmeellisestä, mitä metsistä ja vainioilta näinä päivinä oli kuulunut. Kääpälään oli samana iltana saapunut matkustavainen mies, puoli pökerryksissään säikähdyksestä. Hän oli kertonut, että kun hän hämärissä oli tullut viidakon läpi, sieltä joku oli alkanut karmealla äänellä hänelle haastaa: »Herra, herra, parta pois, vieläpä koko pää!» Olivat siinä jo kovasti muutkin säikähtäneet, että jokohan nyt olivat tihulaiset liikkeellä ihmisiä uhkaamassa, ja jo olivat aremmat piiloonkin pujahtaneet, kun muutama uskalias pojan norssi olikin lähtenyt sinne viidakkoon katsomaan, mikä siellä uhkailee. Poika kun siellä kuunteli aikansa, niin jopas ääni sanoa säräytti hänellekin pöheiköstä: »Herra, herra, parta pois, parta pois, vieläpä koko pää!» Kovasti oli poikakin silloin säikähtänyt, mutta kuulikin samalla siipien vihinää ja tuttua ääntä: »Kupeek, kupeek!» Ylpeänä palasi poika takaisin ja sanoi halveksien, ettei hänen ole ennenkään tarvinnut metsäkanoja pelätä, sillä eivät ne vielä tähän saakka ole pystyneet keneltäkään päätä pois leikkaamaan. Älyttiin siinä jo asia ja ruvettiin sitä äskeistä kulkevaista kovistamaan, että mitä hän nyt sellaisia kauheita juttelee, kun huomattiinkin, että hänhän oli, poloinen, kovasti päissään, jolloin hänet pistettiin nukkumaan. Mutta kun itse Kääpälän isäntä kertoi, että kun hän samana aamuna meni rysilleen, siellä häntä joku lintu ihan ihmisen äänellä liukkaasti neuvoi: »Mies hoi, mies hoi, paa rysä risuun, paa rysä risuun, saat hauin lierii, saat hauin lierii!» — niin silloin jo uskottiin, että jotakin ihmeellistä oli nyt tulossa, kun linnutkin haastelivat ihmisen äänellä. Ja kun isäntä oli sitten murahtanut, että saanenpa tuon sitten panna rysän risuun, oli lintu ruvennut tyytyväisenä hokemaan: »Hauki liikkuu, hauki liikkuu, paa vatiin, paa vatiin, muru kullenkin, muru kullenkin, papu miniän osa, papu miniän osa!» Siihenpä sitten yhtyi renkikin kertomaan, että hänen kyntäessään joku ääni alituiseen metsästä hänelle haasteli kysellen: »Kuka se kyntää, kuka se kyntää, mies kyntää, mies kyntää, tpu liki, tpu liki!» kunnes yltyikin valittamaan: »Rikka kiassain, rikka kiassain, mitenkä se sieltä pois suahaan, mitenkä se sieltä pois suahaan?» Itse oli ääni kuitenkin itseään lohduttanut sanomalla: »Neuvoilla, neuvoilla» ja taas kysymällä: »Minkälaisella neuvolla, minkälaisella neuvolla, tir-ri-ll-iit?»

Sellaisella päällä oli tänä keväänä luomakunta ja paljon siitä kierteli juttuja Ilmolan kylässä. Niinpä kertoi Hoipon vaari, jota kylän kesken sanottiin Riippu-Jussiksi, nauraen, että kun hän ikäkululla hevosella oli kelirikolla viimeistä heinäkuormaa hakemassa, niin eikös ilmestynyt siihen korppi vierelle lentämään ja vaikuttamaan, että »kelp' ukko, kelp' ukko!» — »Mitähän se nyt minusta kehuu?» oli vaari silloin itsekseen ajatellut, kun korppi olikin samalla hänelle ennustavasti huomauttanut: »Olkka ruuna siinä!» — »Ahaa!» oli asia valjennut vaarillekin — »se toivoo ruuna paran kuolemaa!», jolloin korppi oli kehoittavasti jatkanut: »Kirppu-Jussi, Kirppu-Jussi, markka naula, markka naula, laukku tulee, laukku tulee, tiuku pois, tiuku pois, pelkkä luu, pelkkä luu, tuo kankia, tuo kankia!» Ja metsään lentäessään oli vielä toivorikkaasti huutanut: »Tuolta suahaan, tuolta suahaan!» Sattuikin siinä nyt niin kummallisesti käymään, että ruuna äkkiä kuolikin aisoihinsa, jolloin vaarin täytyi lähteä marssimaan jalan kotiin. Mutta mennessään hän ehti kuulla, kuinka korppi jo iloissaan laskeutui raadolle ja uudelleen arvosteli: »Pelkkä luu, markka naula», mutta hännän alle tokaistuaan ilostuikin ja kehui: »Ihraa kaikki!»

Näistä lintujen pakinoista tekivätkin ilmolaiset aivan oikean johtopäätöksen, sillä asiahan oli niin, että nyt oli kaikkien lintujen suuri käräjäkevät. Sillä heitä liikkuikin Metsolassa niin suunnattomat joukot ja sillä he myös kaikki olivat niin puheliaita ja liukaskielisiä, kun olivat valmistuneet kukin käräjilleen oivallisesti asioitaan ajamaan. Merkillisiä asioita oli siis Metsolassa tapahtumassa, varsinkin kun muistetaan, että tänä keväänä piti karhun, suden ja revon polttaa ja kylvää yhteinen kaskensa. Ennen kuin suvi oli loppuun kulunut, saatiin vielä nähdä monta muutakin kummaa, joka osoitti ihmeellisen vimman vallanneen ei ainoastaan Metsolan, vaan vieläpä Ahtolankin asujamet.

XLI.

LAKI ON NIINKUIN LUETAAN.

Riidoiksi rikasten miesten,
Käräjiksi kansan köyhän.

Yhteinen oli kaikilla linnuilla nyt käsitys siitä, että käräjät tässä on pidettävä, sillä kovin oli ruvennut paljon kuulumaan valituksia väkivallasta, kärsityistä vääryyksistä ja jos mistä. Mitäs ollakaan, kokko, lintujen kuningas, antoi määräyksen, että suuret vuosikäräjät nyt pidetään, ja käki lähti lentämään mannulle, niin ahkerasti kuin ikinä kerkesi. Ja paljon se kerkesikin, tuntui kuin olisi se kukkunut tänä keväänä ihan joka puun latvassa, kukkunut ja sitten kakistanut kurkkuaan. Yhä vilkkaammin linnut tästä kaikesta keskustelivat, juttelivat ja pohtivat, niin että koko Metsola oli paljasta puheen sorinaa.

Tuli sitten se suuri käräjäpäivä ja uteliaina odottivat linnut, kenen kuningas lie pannut tuomariksi ja ketkä lautamiehiksi. Kurkipa silloin, pitkäkaula, lennähti tuomarin paikalle ja ilmoitti tulleensa määrätyksi toimimaan tuomarina tässä suuressa oikeudenkäynnissä. Sitä vastaan ei ollut paljon kellään mitään sanomista, sillä olihan kurki yleensä tunnettu jaloksi ja viisaaksi linnuksi, mutta kun hän sitten ilmoitti kuninkaan määränneen vala- ja lautamiehiksi laklat ja varikset, herätti se ankaraa vastustusta. »Vai varikset tässä vielä valamiehiksi», murisivat linnut äkeissään, »niin kuin ei niitä variksen valoja jo vanhastaan tunnettaisi!» Kurki kuitenkin kajahdutti kuuluvasti kuninkaan käskyn ja sitähän siis oli totteleminen.

Alotettiin sitten juttujen käsittely ja huudettiin ensimmäinen esiin. Kaikki hämmästyivät, kun oikeudenpalvelijat haalasivat tuomarin eteen pienen piskuisen pajulinnun, palkulaisen, kovasti nuoritettuna ja käärittynä. Näki selvään, että oli raukkaa pieksetty ja pyntätty, lyöty ja lytistetty. Höyhenet olivat niin pahasti sekasorrossa, että näytti kuin olisi sitä ihan potkittu ja jaloin päällä pyöritty. Vieläkin onnettomalta vesi silmistä sirisi ja veri virtasi vaivaisen nokasta. Kovan säälin vallassa nyt odotettiin, minkä hirmutyön pajulintu raukka oli tehnyt, kun häntä näin oli kohdeltu, ja katsottiin vihaisesti variksia, jotka häntä siinä tunteettomasti ja kylmästi rytyyttivät tuomarin eteen, mokomatkin käräjäintoiset poliisit.