Sitä sikaa vingutetaan,
Joka aidan raossa tavataan.
»Saavatkos naapurit tästä selvää?» kysyi kurki koetettuaan hetken aikaa turhaan ottaa selkoa siitä, mitä pääskynen todella tahtoi sanoa. »Ei, emme saa mitään selkoa», vastasivat varikset ja laklat, »ylen on meille tämä puheen vuodatus kiivasta lajia.» — »Taidamme siis laskea tuon pajulintu palkulaisen niine rangaistuksineen, jotka on jo saanut, koska näyttää tuomiostamme näin hirveä meteli nousevan?» ehdotti kurki. Toiset suostuivat siihen, jolloin kurki keikahutti kovan sävelen julistaen äskeisen tuomion peruutetuksi ja pajulinnun vapaaksi sekä kutsuen uudet asialliset tutkittaviksi.
Kaikkien hämmästykseksi ilmestyi siihen jälleen pääskynen ja tällä kertaa päällekantajana. Altavastaajana esiintyi tuikean ja murjottavan näköinen varpunen, joka jo tullessaan äkäisesti tiuskahteli. »No, mikä ihme teillä nyt on riideltävänä?» kysyi kurki hiukan hermostuneesti, sillä hän pelkäsi pääskysen uudelleen päästävän sellaisen liverryksen kurkustaan, ettei korkea oikeus voisi saada koko kanteesta selvää. Mutta pääskynen rupesi reippaasti ja kirkkaalla äänellä asiaansa selittämään.
»Tuskin minä äsken», selitti se liukkaasti, »pääsin rakkaaseen kotitalooni, niin kukas siellä on muu kuin tämä varpunen tonajamassa räystäällä ja minulle vastaan äyväämässä: 'Minä olen täällä ollut', sanoi se, 'vilussa värissyt, pakkasessa, kurjottanut ja sinun tupaasi tukkinut, ja sinä tulet kuin valmiille vain. Minä kun vanhastaan tunnen tämän varpus-äijän äreäksi ja pahansisuiseksi, en ruvennut siinä heti hänen kanssansa tappelemaan, vaan koetin häntä hyvällä lepytellä ja houkutella. Tius, tius', sanoin minä hänelle, 'kyllä minä maksan työstäsi, kunhan vain pois menet, tuonpa vielä sakset, vaksit ja ompelukoukut sinulle ulkomailta.' Mutta ei tämä muuta kuin pahantuulisena ärisee vastaan, että vähät minä sinun koukuistasi, kun et niitä aikoinaan tuonut, ja vähät minä sinun saksistasi — onhan minulla ollut täällä itsellänikin työkalut. Ei minun nyt auttanut muu kuin turvautua nöyrään rukoukseen, että anna toki minun asua omassa pirtissäni, sillä enhän minä siinä ole kuitenkaan enempää kuin kolme kuuta vain. Mutta ei sekään auttanut. Paatuneena vaipunen vain vastaan jurnutti: 'Vielähän minä nyt sinua tänne päästän, minähän tänne olen vienyt uudet höyhenetkin ja kaiken muun hilannut ja haalannut, ja kun minä olen kerta yhdeksän kuuta pirttiäsi hallinnut, niin en minä huoli sinua niin vähän ajan vuoksi tähän ollenkaan ottaa, mieluummin vaikka auttelen uuden pesän teossa. Tuossa on parsi ja siinä tyhjä paikka, tee siihen pesä itsellesi, niin minä rupean apulaiseksi.' — 'Tee uusi pesä!' rupesin minä siinä itkemään, 'miten tässä nyt enää uusi pesä ehditään tehdä, kun ei ole edes kivijalkaa valmiina. Mistä minä tässä peruskivet ja muut saan?' Silloin sanoi varpunen pilkaten:
»'Hae itse pohjakivi
Pohjan pitkästä perästä,
Tuolta puolen tunturia,
Norjan vuoren notkelmasta!'
»Eihän siinä mikään auttanut, vaan kun varpunen ei mennyt pois minun pesästäni, täytyi ruveta uutta ajattelemaan. Olenhan minä hyvä muurari, lohdutin siinä itseäni, ja varpunen kehui olevansa hyvä rakentaja ja tulevansa auttamaan. Mutta kun ruvettiin työhön, niin se vaatikin, että minun pitää hänelle laittaa hyvä ruoka, rukiin ja ohran jyviä sekä liinan siemeniä. Kysyin häneltä silloin, milloin sitten pesä tehdään, kun savikin on niin kaukaa hankittava, mutta hän vain arveli, että onhan meitä, pääskysiä muka, monta veljestä, jotka kyllä herkeävät hänen ruoanlaitoiltaan saveakin hakea. Minä väitin, että ne veljet ovat unohtuneet matkasta pois meren yli kuljettaessa, tuulilla tuimilla, myrskyillä kovilla, mutta ei varpunen muuta kuin tiuskui ja ärjyi, kunnes lopuksi karjaisi minulle, että tee itse talosi. Silloinpa minä päätinkin tulla korkean oikeuden eteen vaatimaan, että varpunen on häädettävä minun talostani pois, tirrai…»
Tämän sujuvan ja peräti liukkaasti lausutun kannepuheen aikana oli varpunen jo kymmenenkin kertaa yrittänyt ääneen, mutta ei ollut saanut sanasta kiinni, kovin kun on luonteeltaan juro ja kieleltään kankea. Leuka vain väkätti kiukusta ja silmät olivat tuikeina kuin mustat katajanmarjat. Kun sitten tuomari ankarasti kysyi, oliko perää kantajan puheessa, rupesi varpunen sähisten ja katkonaisesti haukkumaan pääskystä, että mokoma siinä vain haittana elää ihmisten pihoissa, mutta pitemmälle ei päässyt, kun jo pääskynen lipevästi sotki häneltä puheen. »Mitä se sinua liikuttaa», sanoi se, »jos olenkin ihmisten tuttava, kunhan en varasta. Mutta sinäpä varastat, kun minä taas eleIen vaikka pihan rikoilla!» Siitä oli sitten syntyä kova rähinä ja tappelu, kun varpunen mieli rikkoa käräjärauhan tarraamalla pääskystä niskasta kiinni, mutta oikeus kyllästyneenä esti sen ja käski kaikki asialliset ulos. Hetken perästä sitten kurki julisti päätöksen, jonka mukaan varpusen käskettiin muuttaa pääskysen pesästä pois kesän tullen. Ellei tottele, niin saapi ihminen hävittää varpusen pesän, mutta pääskysen pesää pitää kaikkien suojella. Ja iloisena lennähti pääsky sinitaivaalle kertoen riemuiten Neitsyt Maariallekin, kuinka hän oli voittanut korkeassa oikeudessa ja kuinka itse ihminen oli määrätty hänen kotinsa suojelijaksi, niinkuin on vielä tänäkin päivänä.
Mutta varpunen oli perki tyytymätön ja sanoi: »Ei tässä niin helpolla heitetäkään, kun on kerta lakitupaan lähdetty. Hakekaa tänne se raunioruntti, sillä nyt se on isäni taposta hirteen vedettävä!» Ihmeteltiin siinä, kuinka on mahtanut raunioruntti sellaiseen tekoseen erehtyä, ja sanottiin, että käyppäs tänne, runtti, vastaamaan, kun tämä hottinen sinua miestaposta hirteen vaatii. Ja ankarasti kysyi tuomari pitkän kaulansa kärjestä: »Oletkos tappanut tämän varpusen isän?».— »Enhän minä sitä tappanut!» vastasi urheasti runtti, »kärppähän sen tappoi!» — »Niin, mutta sinä sen paikkasit», tiuskasi varpunen. »Kerro tarkoin, kuinka asia on», määräsi nyt tuomari, ja raunioruntti kertoi.
»Sehän oli niin, että kun olin tehnyt pesäni kiviraunioon ja yritin sinne sisään, niin varpunen, tämän isä, jolla oli aivan samat konstit kuin pojallaankin, aina lentää löyhähti siihen eteen ovelle, etten päässytkään pesääni. Uhkailin ja komensin sitä, ja vaadin lähtemään pois pihaltani, mutta mitäs se! Ei muuta kuin kerskaili käyvänsä parempienkin talojen tantereella ja tässäkin silloin kuin mielensä tekee, minun voimatta häntä estää. Kiukustuneena mietin, minkä neuvoit keksisin tuolle mokomalle viholliselle, kun näinkin samalla kärpän, kun se siinä pujahteli. Sanoin kärpälle, että saat hyvän palkan, jos hukutat taloni vihollisen, sekä kerroin, mitä varpunen oli tehnyt. 'No kernaasti', sanoi kärppä, meni raunioon vahtiin ja kun varpunen uudelleen tuli siihen rehentelemään, ei hänestä pian ollut jäljellä kuin höyhenen pöläys, jos sitäkään. Kärpälle annoin sitten vanhan pesäni pohjan pirtiksi. Sehän tämä nyt oli, varpusen tappo, eläs eto asia!»
Varpusen leuka oli taas väkättänyt kiukusta, mutta ei ollut hänellä mitään kertomuksen todenperäisyyttä vastaan väitettävää. Oikeus silloin julisti, että hengiltä se varpunen olikin otettava, kun sillä tavalla toisen pesälle tulee kiusaa tekemään; näkyy olevan sukuvika se tässä linnussa, sanottiin, ja katsottiin varpusta pitkään. Sadatellen tämä läksi lentämään tiehensä sanoen vähättelevänsä koko oikeudesta, mutta oikeus siirtyi seuraavaan juttuun.