Silloinpa sanoi raunioruntti tuohtuneena: »Koska tässä kerta on oikeuteen jouduttu, niin tulkoon sitten samalla selvä kaikista asioista. Missä on kivenviha? Käyppäs tänne vastaamaan, kun minä vaadin sinua tilille siitä pesän paikasta.» Oikeus ällistyi, että nythän näitä juttuja taitaa ilmestyä enemmän kuin on luultukaan, mutta käski kuitenkin kivenvihan saapuville ja kysyi asiaa, kuinka oli. Raunioruntti selitti.
»Silloin kun minä», sanoi hän, »olin saanut itselleni kivilinnoituksen asuinpaikaksi, niin eikös lennäkin siihen kivenviha ja ala vaatia itselleen asumaosuutta siinä rauniossa. 'Minä kivilinnoituksen pidän', sanoin minä vain, enkä päästänyt häntä lähellekään, mutta hän vain änkää, että kivessä hänkin on syntynyt ja kiveen hänkin tekee itsellensä linnoituksen. Jopa lopuksi kerskasi, että hänellä on senkin vuoksi parempi oikeus kivilinnoitukseen tulla, kun hän muka pelaa ilmassa viisi peliä siihen kun minä kiven päällä maassa vain yhden, niinkuin se nyt mikään syy olisi toisen asuinpaikkaa vallata. 'Kuule, kivenviha', sanoin minä sille silloin, 'laskeudu sinäkin maahan, että saadaan silmästä silmään katsella, kun keskustellaan', ja silloin se tuikaisi sieltä taivaalta tantereelle, jolloin minä puolestani sille todistin, että 'sinäpä et osaa pelata yöllä, niinkuin minä, etkä varsinkaan auringonnousun edellä.' Tämä silloin rupeaa minua haukkumaan ja sanoo, että minä en muka laiskuuttani viitsi päiväsydämellä laulaa. On tämäkin puhetta, sillä milloinka minä sitten lepäisin, kun ensin yökaudet pelaan ja sitten vielä pitäisi päivälläkin laulaa — tokihan minun pitää saada edes jollakulla aikaa vuorokautta levätä, hä! Eikä se muuta kuin yhä vain sinne minun kivirauniooni vänkää, että tähän hänen pitää saada tehdä pesänsä. Ratkaiskoon nyt korkea oikeus asian.»
Kivenviha ei ollut kuulevinaankaan raunioruntin syytöstä, vaan piukaisi kiveltään kimakasti, kuin kaikkia pilkaten: »Tilvoist', talvoist', tilvoist', talvoist', lampun lapsille vaatteet tehdään, jos jää», ikäänkuin olisi runtti parka ollut hänen lampuotinsa. Oikeus arveli, että heidän riitansa oli ollut peräti sekavaa inttämistä ja haukkumista, mutta että mitä se kivenviha siellä runtin rauniossa tekee — tehköön pesänsä raunion viereen maahan, jossa on kyllä tilaa ja johon hänen on mukavampikin taivaalta pudotessaan tuikaista. Ja kivenviha olikin tuomioon tyytyväinen, sanoen vain hiukan runttia kiusanneensa, kun se niin tärkeänä aina tienviertä lentää ja pyrstöä lempsauttaa. Sitten se kohosi kiireesti taivaalle ja huusi sieltä ilkkuvalla äänellä, niin että kaikki hölmistyivät: »Viipuri näkyy, Viipuri näkyy! Jo näkyy!» Mutta ei siinä ehditty kauan hämmästellä, sillä samalla kuului metsästä kova jytinää ja tuskin ehtivät maassa istuvat linnut siivilleen kohota, kun samassa karhu mennä tömisti siitä ohi, kerta vain lintujen puoleen katsoa muljauttaen.
XLIII.
JUTTU JUTUSTA TULEVI.
Sileä sovinnon jälki,
Karhea käräjänkäynnin.
»Mikä turkanen se sillä tavalla oikeuden rauhaa häiritsee?» kysyi kurki ankarasti päästyään jälleen tuomarin pöydän taakse istumaan. »Karhu se vain oli», selittivät laklat ja pajurääkkä inisi: »Sillä on huhta kaadettuna tuolla, eiköhän se mennyt sitä polttamaan, kun on niin kaunis ilma.» — »Yhyy», ymmärsivät asian nyt kaikki, ja niin päästiin jatkamaan oikeudenkäyntiä. Kaikkien hämmästykseksi kiipesi raunioruntti taaskin oikeuden eteen ja rykäisi puhetta alkaakseen.
»Tämä runttihan nyt vasta riitainen kansalainen on», arveli kurki hiukan kiusaantuneesi ja kysyi väsähtäneellä äänellä: »Mitä sinulla on vielä valittamista?»
»Törkeät on minulle tehty vääryydet», sanoi raunioruntti synkästi, »ja suuret täällä, korkea oikeus, pahantekijät käyskelevät rankaisemattomina keskellämme.»
Kaikkien silmät lensivät renkaiksi tämän kuullessaan ja kurki kysyi juhlallisesti: »Kuka on rikoksen tekijä ja mitä hän on tehnyt? Osoita hänet.»