»Minä kun keväällä», sanoi, »tulen ja rupean pesän laittoon, sen perustan ja pohjaan, niin eikös tule heti siihen ääreen tämä rantasipi ja rupea riitelemään sitä pesääni itselleen. Tuleehan se ja ärhentää kovasti, kun minä sille sanon, että mitä sinä tulet minun kartanooni, jonka minä olen katsonut ja ostanut ja taivaan vihollisilta tällaiseen katvekohtaan laittanut. Se vain sanoo, että pidä sitten pesäsi, jos uskallat tulla tänne jäänokareelle sitä puolustamaan; siitä jäänokare juuri meni ohitse virran mukana. Kun minä en ole pelkuriksi luotu, varsinkaan tuollaisen piipittäjän edessä, niin sanoin hänelle silloin, että jahka minä tulen, niin nähdään. Niin meninkin sille jääpalaselle ja rupesimme siellä voimia koettelemaan, kun se hyväkäs samassa tyrkkäsikin minut veteen. 'No jo sinä nyt teit parhaasi, kun kastutit ja hukutit minut tänne!' täytyi minun siinä parkaista ja hädin tuskin pääsin maalle pelastautumaan. Itseäni sitten siinä pudistellessani paisui sappeni vasta julmasti ja minä uhkasin rantasiville, että annas olla, tulehan vielä tikan tulille, nokkalinnun nuotioille, niin saa nähdä, miten sinun käypi, kunhan itseni kuivaan. Jo tuleekin sipi, siivittää, mutta minä sanoin, että tule vain; nyt minä olenkin mies, kun en olekaan meren päällä; siellä minulla oli huoli ja hätä, että miten itseni varjelisin. Ja niin me siinä kappaleen aikaa tapella nuivasimme ja rantasivin täytyi jättää minut rauhaan ainakin sillä kerralla. Eikös nyt, korkea oikeus, tällainen ryöstöyritys ole kaikella lain ankaruudella rangaistava?»

Sekä oikeus että koko käräjäkansa siinä nyt ihmettelivät rantasipiä, joka nolona seisoi heidän keskellänsä, ja kurki kysyi: »Mikä merkillinen lintu sinä olet, joka sillä tavalla toisen pesää pyrit anastamaan?» Silloinpa rantasipi nostikin nokkaansa ja vastasi: »Älä ylpeile, herra tuomari, sillä samoista paikoistapa me olemme molemmat lähtöisin.» Kurki ällistyi, että kuinka, mitä se nyt tämä syytetty tarkoittaa? »Minun suvussani kerrotaan», vastasi rantasipi, »että kun faaraon sotajoukko läksi Israelin kansaa takaa ajamaan Punaisen meren halki ja hukkui siihen, niin siitä suurimmasta sotaherrasta tuli kurki. Kun faaraon kokki turhaan odotteli keittoinensa rannalla miehiä takaisin palaaviksi eikä heitä alkanut kuulua, tuskastui hän lopulta ja alkoi huutaa: 'Mi viivytti, mi viivytti, mi viivytti?' Luoja siitä tympeytyi hänen vaikutukseensa ja muutti hänet rantasiviksi, joten sitä myöten tässä ollaan yhteistä lähtöä, herra tuomari.» — »Ahaa!» mukautui siihen nyt kurki, mutta ei ehtinyt sanoa muuta, ennen kuin syrjästä kuului korpin matala ääni haastavan: »Mitä se nyt tuo sipi taas siellä pajuköyttä syöttää ja vielä itselleen herra tuomarille! Sillähän se toisten pesille pyrkii, kun itse aina pesänsä rakennuspuuhissa myöhästyy eikä ehdi sitä ajoissa tehdä. Ja sen myöhästymisen laita on taas seuraava. Siihen aikaan kun ylätuvan isäntä loi avaruuden ja kappaleet avaruutta täyttämään, niin siiloinhan se myös loi meidät linnutkin. Sillä kertaa oli hänellä kuitenkin niin paljon työtä, ettei ehtinyt meille ääniä antaa, vaan käski meidän tulla myöhemmin äänen otolle. No, mehän menimme ja kaikki olivat jo saaneet äänensä, kun ruvettiin tätä rantasipiä kaipaamaan, että mihin se nyt hävisi. Ruvettiin hakemaan sitä, niin eikös löydettykin se rantakiveltä peilailemasta itseään tyynessä veden kalvossa; se oli hänestä niin ihanaa työtä, ettei joutunut kielikopalle aikoinaan osaansa saamaan. Kimmastuneena siinä ylätuvan isäntä häneltä nyt tiukkasi, missä oli viipynyt. Ei ollut sivillä muuta vastaamista kuin että 'kivellä'. 'No, siitä ottanet laulusikin', määräsi ylätuvan ukko, ja niistä päivin tämä sipi aina joka paikasta myöhästyy ja sitten ruikuttaa: 'Kivellä viivyin, kivellä viivyin, viivyin, viivyin!»

Rantasipi oli hiukan nolon näköinen, ja kurki jo koveni, että »vai sillä tavalla. Kun et itse ajoissa laita pesääsi, niin muni munasi rantahiekalle, mutta älä mene enää toista kertaa muiden lintujen pesälle. Se muistakin!» Ja sillä varoituksella päästettiin sipi tällä kertaa menemään.

Samalla pöllähtivät kaikki linnut siivilleen kuin yhdellä käskyllä. He olivat huomanneet, kuinka kettu veijari matalana oli hiipimässä aivan heidän keskelleen. Nähtyään, että linnut olivat varuillaan, Mikko vain leuhautti tuuheata häntäänsä ja katosi. »Mihinkähän tuokin ryökäle on matkalla?» arveltiin, kunnes pääteltiin, että kai sekin on menossa sinne kaskenpolttoon, kun se kuului olevan karhulla ja sudella siellä kasakkamiehenä.

XLIV.

EI SIINÄ YKSI RIITELE, KUSSA KAKSI TAPPELEE.

Jota kantaja parempi,
Sitä juttu selkeämpi.

»Tässähän menee koko päivä noiden pikku lintujen joutavissa jutuissa», tuskitteli nyt kurki, »ja nälkäkin jo tulee sekä tuomareille että käräjäväelle. Eiköhän ole selvintä, että alatte kaikki asiaanne esittää minkä ehditte, sillä onhan tässä meitä siksi paljon tuomareita, että kyllä me voimme teidän kaikkienkin puheen varteen ottaa.» Tämä oli linnuista mieluinen ehdotus, sillä heidän oli kaikkien ollut perin vaikea pitää kieltänsä kammitsan takana ja kuunnella vain toisten puhetta. Siksi he kuin yhdestä suusta rupesivat suurella äänellä ja kielevyydellä juttujansa selvittämään ja haukkumaan toisiaan, viisaan kurjen silmät puoli ummessa kuunnellessa ja ajatellessa, että kunhan saatte toisenne näin virallisessa paikassa kunnollisesti haukkua, niin taidatte olla jo siihenkin tyytyväisiä.

Ja tästäkös nyt nousi hirvittävä meteli ja suunpieksäminen, todelliset lintujen käräjät, niin että koko avaruus täyttyi korvia huumaavalla rähinällä. Tuomari ja lautamiehet koettivat hillitellä, mutta aivan turhaan, heidän äänensä ei jaksanut kuulua mihinkään. Tiltaltilla oli ikuinen halu kertoa ja valittaa siitä, kuinka hänet äänten jaossa jätettiin viimeiseksi, niin ettei jäänyt enää mitään jäljelle, ja kuinka sitten ihan pilkalla annettiin hänelle tippuvan oluen ääni ja tapin narahdus, että »til-tal, til-tal, jert-jert». Mutta rastas soimasi häntä ja sanoi, että valehtelet. »Sinähän, rikkaan lapsi, oikein laulukoulussa olit, mutta et oppinut, typerimys, muuta ääntä kuin sen oluen tippumisen. Ja miksi et tullut ajoissa niihin kuninkaanpojan häihin, joissa niin kauniita lauluja laulettiin, vaan myöhästyit ja sielläkin kuulit vain sen oluen tippumisen? Oma syysi?» Tiltaltti ei osannut vastata mitään, mutta kyntöläinen rupesi kerskaamaan, että hänpä kyllä tiesi, mistä laulun oppi oli otettava. »Minä kun lensin Ilmolan pellolle ja näin, kuinka siellä isäntä paloa kynti, jaahkasi ja aina pidätti hevostaan, taas käski ja vaon päässä käänsi, niin siitäkös minä otin oppia. Ja minusta on nyt niin hauskaa samalla tavalla lentää jaahkaista, pitää siipiä alaspäin tönkällään, sitten panna mennessään että 'ptruu', maiskuttaa suuta ja taas kääntää. Eikös olekin!» Ja ihastuksissaan etevästä laulutaidostaan kyntöläinen lähti muillekin sievää konstiaan näyttämään, luullen, mies parka, että kaikki sitä katsoisivat, vaikka ei kukaan katsonut. Rähinän joukosta kuului sitten yhtämittainen kuherrus, kun kyyhkynen siellä yritteli päästä puheen alkuun. »Kyy-kyy», sanoi se, »kyy-kyllä minä olisin tiheämmän pesän oppinut tekemään, jos vain rastas olisi opettanut, kuten lupasi.» — »Opettanut», ärähti rastas kiukkuisesti vastaan, »opetinhan minä, laitoin vuoliaiset, sanoin, että ristiin rastiin ensimmäiset puut pannaan, käskin asettaa tuon noin ja tämän näin, mutta silloinhan sinä itse jo rupesit hätäilemään, että kyykyllä sinä nyt jo tiedät. Tee itse, kun tiedät, — mitä sinä neuvojia tarvitset, ja syytä itseäsi, ellei sinulla ole pesässäsi kuin moniaita varpuja ja niin hatara pohja, että munasi siitä tippuvat! Kun olisit edes hetken vielä malttanut, niin olisin sinulle vielä neuvonut, että savihan miestä on, sammal kaikista parasta ja lahopuuta kanna kanssa, mutta kun heti rupeaa hokemaan, että kyy-kyy-kyy…»

»Huono sinä olet pesän teon neuvoja!» huusi nyt varis puolestaan. »Sinähän tulit minulle kerta päivämieheksi pesän tekoon, kun kehuit saavasi niin tarkan pesän, mutta ethän sinä viitsinyt tehdä sen enempää kuin hätinä pohjan lahopuista ja heinistä. Ja sitten läksitkin, mokoma päivämies, kokonaan tiehesi ja sanoit vain ynseästi, ettet sinä enempää tee, että tee itse, sillä kyllä sinun nyt piti nähdä ja oppia. Sillähän se minunkin pesästäni tahtoo päivä paistaa läpi.» — »Ja saakin paistaa — tuommoisen raakujan pesästä!» tiuskaisi rastas ja meni tiehensä, pääskysen vielä syrjästä pilkatessa: »Mitä se varis siellä vaakkuu, joka ei osaa laulaa ollenkaan — sinähän raaut juuri kuin hevosen raadon päällä, mutta minäpä luojalleni kiitosta laulan!»