Mutta äkäisenä todisti muille siinä tiainen: »Vai talin varkaaksi te minua haukutte. No kuulkaa nyt, te koko yhteiskunta!» rähisi hän kiukuissaan ja pörhisteli kovasti siivillään, »vai minä talin varas! Johan minulle niillä suurilla tientekokäräjillä annettiin murheesta murtuneen äänen voiteeksi talinottolupa, ja on minulla siksi toiseksi siihen Horponkin isännän lupa. Horpon isännällähän oli viime talvena aitan parvella palvattu liharaaja tangossa kiinni, ja hän aikoi säästää sen täksi kesäksi. Minäpä huomasin sen sieltä ja pistäysin katsomaan yläluukusta, miltä isännän liharaaja maistuisi. No, hyvältähän se maistui. Ja aina kun isäntä tuli aittaansa, niin lentää pyrähdin aitan vieressä kasvavaan koivuun, hyppelin siellä iloissani ja lohdutin isäntää, että ’pikkisen jäi, pikkisen jäi', eikä se siitä mitään puhunutkaan, vaikka koko talven siellä ylisellä hommasin. Niin kuunteli isäntä tuota tarinaani, kunnes viimeinkin murahti itsekseen, että mitä sillä tuolla tiaisella on aitan parvella toimittamista, kun se aina luukusta ulos pujahtaa, ja niin kiipesi hän katsomaan. Ja kuulkaa, kaikki nyt tärkeästi kuulkaa: vaikka se näki liharaajansa syödyksi, niin ettei ollut enää muuta kuin puhdas luu tangossa, niin se silti otti tuon luun hyvin tyynesti, keitti siitä vellin ja kuului naurahtavan akalleen, että ’sen verran junkkarilta sain särvinruokaa, jotta alku tiaisen toraa, pikkuisen tiaisen tähdettä'. Olenkos minä siis mikään talin varas, kun isännän nähden kokonaiset raajat syön! En-en-en-en-en ole!» Ja tiainen oli mahdottoman teerevän näköinen.
»Mutta», kynsiskeli nyt itse kurki korvallistaan, »eikös sinua, mikäli kerrotaan, ajettu pois tuvasta, kun sinne yritit, niin että taisivat sittenkin sinuun hyväisesti suuttua?» — »Se on eri asia», pinkaisi tiainen vastaan, »se tapahtui silloin suurena nälkä- ja pakkastalvena, jolloin ei saanut mistään ruokaa. Nälissäni ja kylmissäni yritin silloin ylpeän Sipilän pirttiin, jossa ylettömästi lihalla mässättiin, mutta eivät ynseydessään minua päästäneetkään, vaan tapailivat kiinni tappaakseen. Tämänpä näki vanha Musti, jota minä kerta olin syöttänyt ja hoitanut, kun se sairaana ja hylättynä makaili tallin takana, kaappasi suuhunsa talipalasen ja juoksutti sen minulle ulos. Mutta talonväki huomasikin sen ja armotta nyt Musti ajettiin pois koko talosta, kun muka rapeaa varkain kaikkia mieron kerjäläisiä ruokkimaan. Surullisena Musti lähti juosta jolkottelemaan tietä pitkin, ja minä lyöttäydyin hänen seuraansa häntä lohduttamaan. Lopuksi me päätimme yhdessä kostaa julmalle Sipilän väelle, ja käännyimme takaisin. Siinäpä samassa Sipilän isäntä tuleekin ajaen komealla hevosellaan. Paikalla minä pinkaisin hevosen silmille eikä kestänyt kauan, ennenkuin hevonen oli sokea ja isäntä puolihengetönnä sen jaloissa, kun se siinä temmelsi. Sitten Sipilään! Siellä me yhdessä kalvoimme viinatynnyrien pohjat puhki ja kutsuimme kaikki linnut kantamaan pois viljoja laareista, niin että pian oli koko Sipilän ylpeä talo tyhjää täynnä. Turhaan isäntä ryysyissään sitten huokaili, että voipa minua köyhää miestä! — sillä kuka käski olla luontokappaleille niin armoton!» Näin lopetti tiainen touhuissaan, kertomuksensa, eikä kurjella ollut siihen mitään sanomista.
»Älkää, hyvät veljet, tuota tiaista kovin ärsyttäkö, sillä jos se suuttuu, niin meille käy tässä huonosti», varoitteli nyt syrjästä peipponen, lisäten vielä leikillisesti: »Sehän oli, julmettunut, kerta lyönyt karhunkin tantereeseen kuin vanhan rukkasen.» — »Kitasi kiinni, sinä papukaijan pettäjä!» haukkui häntä tiainen synkeänä tarkoittaen sitä tapausta, jolloin peipponen aikojen alussa petti papukaijan ja saattoi sen ikuiseksi häkkilinnuksi ihmisille. Mutta peipponen vain nauroi iloisesti ja lauloi hyvää tietoansa, jolla aina kerskailee kesän tulon ajan tietävänsä:
»Puoli kuuta peipposesta,
Viikko vitsalintusesta,
Kiurustapa kirpun verran,
Pääskysest' ei päivääkään!»
Nytpä tuntui koko käräjäin manuumieskin heränneen omista oikeuksistaan huolta pitämään, koskapa joukosta kuului käen kiukkuinen rähinä närhille. Vaatteitaanhan käki närhiltä pois vaati, niitä, jotka siltä närhi kerran varasti. Olipa nimittäin kerta vietetty Ilmolassa häitä ja sanottu, että vaikka ilman lintuset tulkoot, niin kyllä ruokaa ja viinaa riittää. Enempääkös närhille tarvittiin! Paikalla se oli halukas lähtemään, sillä se oli ennenkin käynyt talojen vaiheilla kurkkimassa ja oppinut siellä suureksi herkkusuuksi, joka ei olisi muuta syönytkään kuin parhaita hääherkkuja. Mutta olipa edes yksi este hänen lähdöllensä: eihän ollut mies paralla kunnollisia häävaatteita, ja ilman niitä ei tietysti sopinut sinne mennä. Päänsä ympäri nyt närhi mietti, mistä voisi saada häihin sopivat juhlavaatteet, kun jo huomasikin: käeltähän ne saapi, sillä käki oli hyväluontoinen lainaamaan, ja hänellä oli siihen aikaan hyvin kaunis puku. Mitäs ollakaan! Lainasihan käki närhille vaatteensa ja tyytyi sillä aikaa pitämään tämän nuhrautuneita nursuja, ja niin pääsi närhi häihin. Siellä hän söi ja joi kyllältänsä sekä eli komeasti, ja käki tyytyi odottamaan. Vihdoinkin käki kyllästyi ja meni vaatimaan pukuaan pois, mutta johan nyt! Närhi ei ollut muistavinaankaan koko asiaa, sanoi vain, että omani nämä ovat vaatteet, eikä antanut niitä pois. Niin vei närhi käeltä miekan lisäksi vielä vaatteetkin ja siitä he taas pitivät kovaa rähinää keskenänsä. Turhaa se kuitenkin oli eikä oikeuskaan tuntunut halukkaalta asiaan puuttumaan, arvellen vain, että on tässä muutakin kuunneltavaa kuin teidän iänikuista vaatetoraanne.
Turhaan koetti oikeus kuitenkin ottaa selvää siitä, mitä kaikkea linnut siinä keskenään riitelivät. Varikset tuntuivat kovasti vaativan, että heidänkin täytyy päästä mukaan etelämaille, mutta silloin rupesivat hanhet kovasti lonklattamaan: »Elekee laskee, elekee laskee!» Tulipa siihen sitten jo kaksi riitaista aviopuolisoakin, metso ja koppelo, ja metso kovasti kanteli akkansa päälle moittien häntä siitä, ettei se enää päästä häntä käymään koko pesässä, eikä tottele, vaikka on vaari koettanut häntä tappelemallakin asettaa. Mutta koppelo kotkotti kiivaasti puolestaan sanoen: »Sinulla on kannukset ja paksut siivet, sinä särjet hellät munat!», jolloin metso karautteli vihaisesti vastaan: »Olen minä yhtä hyvä hoitoherra kuin sinäkin.» Jo akkakin siinä hiukan myönnytte!! arvellen, että »saatathan mielen puolesta olla, mutta et sinä kuitenkaan hautomaan kelpaa.» Tuskastuneena silloin metso vetosi oikeuteen kysyen: »No, enkö minä saa pesäänikään vahtia haudonta-aikana?» Nytpä oikeus puuttui asiaan ja kurki neuvoi isällisesti: »Ei tätä akkaväkeä yleensä sovi kurittaa ja kädellä ojentaa silloin kun se pikkuisia odottelee, pitää olla mieliksi ja kaikin puolin hellästi kohdella, sillä muutoin niillä helposti herkähtää mieli nyreäksi. Tyydy sinäkin vain pesää kiertämään ja sitä vahtimaan, mutta älä viitsi sisään yrittääkään — sillä tavalla teillä pysyy eheänä kotirauha.» Kuultuaan kurjen neuvon metso näytti tyytyvänkin kohtaloonsa eikä enää mene pesään sen jälkeen, kun koppelo on munat allensa saanut.
Yhä taajemmaksi kävi lintujen käräjärähinä, niin ettei siitä saanut selkoa enää kukaan. Kurki ja lautamiehet arvelivat juuri julistaa koko toimituksen loppuneeksi, kun samalla metsän takaa rupesi nousemaan sankka savupatsas. »Voi!», ihmettelivät linnut, »kuinka nousee tuolta sakea savu! Jokohan minun pesämetsäni palanee!» Tämän hätäisen arvelun kuultuaan lehahtivat kaikki siivilleen lähtien kiireesti katsomaan, oliko metsävalkea ehkä uhkaamassa heidän pieniä kotejansa. Hetken kuluttua ei ollut enää ketään saapuvilla, läheiseltä suolta kaikui vain kurjen korkea ääni, kun se siellä kuuluvalla huudolla ilmoitti sinitaivaan laella pienenä pisteenä liukuvalle kokolle, lintujen kuninkaalle, minkälaiset käräjät olivat olleet ja mitä siellä oli päätetty.
Nämä olivat siis lintujen käräjät tänä ihmeellisenä keväänä.