XLVI.
MONTA JUOJALLE TULEVI.
Ohrasta oluen synty,
Humalasta julkijuoman.
Omituisesti vaikutti tämä kevät myös Immilän isoon ja suvustaan ylpeään kukkoon, häneen, jonka esi-isä oli ollut kuninkaissa kukkumassa, herroissa hyräjämässä. Ei hän enää tänä keväänä niin riemullisesti kaulaansa kurkottanut eikä laulaa hujautellut kuin ennen, seisoi vain hartaasti aatoksissaan yhdellä jalalla ja mietiskeli vakaasti ja ummessa silmin syntyjä syviä, asioita ainoisia. Ei hän maailmalle huutanut mietteitään, ei julistanut kenellekään syvää vakaumustaan, että maailman loppu oli pian käsissä, yksin vain kantoi aatostensa taakkaa, odottaen, milloin sen, minkä tuleman piti, oli tapahtuminen.
Huolestuneena seurasi hänen menoansa syrjästä hänen uuttera ja uskollinen, topakka ja toimelias puolisonsa ajatellen: »Mikähän sitä tuota meidän isäntää oikein vaivaa?» Koetti hän kyselläkin, mutta ei kukko mitään sanonut, kurahtihan vain salaperäisesti. Ja kun hän alkoi vähitellen lyödä laimin kaikkia isännän tehtäviäänkin, kohosi kanan huoli ja harmi korkeimmilleen ja hän ajatteli päättäväisesti: »Ei, lääkettä sille täytyy ruveta puuhaamaan, jotakin, joka jälleen palauttaisi hänen iloisen ja hilpeän mielenlaatunsa.» Ja tapansa mukaan ryhtyi kana puuhakkaasti toimeen.
Hän kiiruhti varastoilleen, jossa hänellä oli kätkettynä löytämänsä ohranjyvä, ja rupesi panemaan olutta siitä. Väkevän ja hyvän tekikin kana oluen, ruskeankuohuvan ja voimakkaan, jonka käytti ja mausti humaloilla hyväksi. Sitten hän kutsui miehensä ryypylle, sanoi: »Juo, äijä rukka, ota kulaus murheeseesi, että pääsisit entiselle laulutuulelle.» Ja Immilän iso ja ylpeä kukko totteli, sanoen: »Mielelläni otan, eukko kulta, eihän ryyppy näin isolle miehelle koskaan pahaa tee!» Mitäpä siinä — äijä istui pöydän ääreen ja akka juoksutti hänelle haarikalla olutta eteen.
Mutta varomattomasti oli eukko tässä suuren huolensa kehoittamana menetellyt, sillä iso kukko ei muistanutkaan pitää kohtuutta, vaan joi ylettömästi, niin että päihtyi aivan kokonaan. Ja silloinpa löytyi äijästä entinen laulunääni hakemattakin. Kas, kuinka hän ylpeänä Immilän tanhualla pasteeraili, kiljahteli ja kiekui makeasti ja reilusi aivan humalassa rentona kuin maailman mahtavin herra. Ihmeissään ja peloissaan tätä jo kana katseli ja kotkotti varoittavasti, mutta ei kukko siitä huolinut, vaan joi juomistaan, minkä haarikassa vain nestettä riitti. »No johan tuo on huilu mies!» päivitteli kana tuskissaan ja kävi tempaamassa haarikan pois kukolta, joka siinä jo tanssahteli ja hypähteli yhdellä jalalla ja korkealla äänellä vaati kaikkia Ilmolan kukkoja kanssansa otteluun. Mutta liian myöhään ryhtyi eukko rajoittamaan miehensä juomavauhtia. Ukko oli aivan humalassa, reuhasi ja reilusi kuin viimeistä päivää, ja retkahti sitten nukkumaan sikeästi kuin pölkky. Eivätkä hänen onnettomuutensa siihen suinkaan loppuneet.
Ylettömästä juomisesta meni hänellä vatsa aivan pilalle, niin että hän siinä nukkuessaan yhtäkkiä sotki kokonaan hienot housunsa. »No kyllä sinä olet koko äijän kahmu!» torui kana tuskissaan. »Kiireesti kaivolle, että saan siellä viruttaa, housusi!» Ja kana tarrasi ukkoaan niskapielistä kiinni ja viedä retuutti hänet kaivolle, jossa vinttasi vettä ja rupesi toruen ja touhuten housuja pesemään.
Synkkänä seisoi siinä vierellä Immilän iso ja ylpeä kukko ja kovin vihloi kipeästi hänen tuntoansa. Hän tuijotti tylsästi eteensä, kuunteli hajamielisesti akkansa torumista ja omituiset, merkilliset aatteet juokalehtivat hänen aivoissaan. Sattuipa silloin keväinen, vilkas tuuli lennättämään lehteä edellään, kiidätti sitä lystikkäästi helmoissaan, heitti sen tuonne ja otti taas, toi tänne ja lähti uudelleen viemään, kunnes sattuikin lehti kaivon aukon kohdalle. Sinnepä se ehti pujahtaakin ennen kuin tuuli ehti sitä uudelleen korjata, ja niin se leijaili kanan nokan editse alas kaivon pimeään syvyyteen. Kana keskeytti pesemisen, hölmistyi ja koetti katsoa, mikä se oli, mutta ei ehtinyt saada siitä enää selkoa ja jäi pesukarttu kourassa asiaa miettimään.
»Mikähän se oli, kun putosi sellainen kimpurainen kampurainen kaivoon?
Oli kuin olisi lehti puusta leimahtanut?»