»Jaa, kampurainenko kaivoon?» heräsi kukko synkistä mietteistään kysymään. »Tuonne kaivoonko se todellakin putosi? Mitähän sekin ennustanee?»
»Ennustanee?» koetti kana halveksia häntä, »mitä se nyt ennustaisi, jos jotakin kaivoon putoaa! Hyh!»
Mutta sydämessään tunsi hän outoa pelkoa ja arkuutta, sillä hän oli kovin taikauskoinen, kana parka. Ja kun hän katsoi ukkoaan, jolla oli synkkääkin synkempi ilme muodollansa, säikähti hän kerrassaan ja kirkaisi:
»Taivas hyvästi siunatkoon — mitä sinä helttaniekka siinä moljotat?»
Ei kukko vastannut pitkään aikaan, vaan katsoi vakaasti yhteen paikkaan, kauan ja värähtämättä. Sitten hän sanoi kolkolla äänellä:
»Tästä tulee maailmanloppu. Sitä se kampuraisen putoaminen ennustaa.
Nousiko vesi kaivossa suurelle torvelle?»
Nyt meni kanalta viimeinenkin järkivähä sekaisin. Hänestä tuntui, että vesi oli todellakin noussut kaivossa suurelle torvelle kampuraisen pudottua ja hän jo vastasi varmasti:
»Nousi — tuleeko se maailmanloppu nyt aivan pian?»
»Tulee — saattaa tulla tuossa paikassa, niin että ala nyt kiireesti, akka kulta, panna nursuja läjään, että päästään tästä pakopirtille. Siellä kukaties pelastumme.»
Kesken synkkääkin synkempää kohmelo- ja maailmanloppumielialaansa halutti kukolla nyt nauraa nähdessään akkansa mennä leuhottavan kaivolta pihaan hakemaan matkaan vähiä varojaan. »Jopa sille kerrankin tuli kiire, mokomalle hönttyyttäjälle», ajatteli hän halveksien, mutta katui sitten vanhaa sisuaan, kiekaisi surumielisesti ja rupesi ajattelemaan monia ja pahoja tekosiansa, sillä väkevä kuoleman pelko ahdisti häntä. Ja kun akka vihdoin palasi kaivolle takaisin, lähtivät he kiireesti ja hartiat kumarassa painamaan saloa kohden, ukko edellä ja akka koettaen parhaansa mukaan tulla perässä.