Niin he menivät ja kauan ei heidän tarvinnut kulkea, ennenkuin he huomasivat, että metsän elävätkin olivat oudossa liikkeessä. Tuossa tulla siristi pyy hätäisesti lentäen pimeästä kuusikostaan ja kysyi heidät nähtyään pahaa aavistavalla äänellä, mihin naapurit nyt olivat menossa. Kiekaisten vastasi silloin kukko: »Maailmanloppua pakoon. Kimpurainen, kampurainen putosi kaivoon ja vesi nousi suurelle torvelle. Maailmanloppu on tulossa. Käy kanssamme pakenemaan, sillä olemme suojapaikkaa etsimässä.» — »Hyvä isä meitä kaikkia varjelkoon!» siunasi pyy säikähtyneenä, »lähdenhän minä mukaan, kun tässä sellainen hävitys on tulossa», ja niin he jatkoivat kaikin kolmen matkaansa.
Kauan he eivät olleet kulkeneet, ennen kuin heidän seuraansa olivat vähitellen liittyneet metsäkana, teeri, metsopariskunta ja jänis. Kun jänis oli muljottavin silmin ällistyneenä kysynyt, minne nyt naapurit sellaisella vauhdilla mennä touhottavat, oli kukko koko joukon puolesta vastannut: »Minnekö menemme? Maailmanloppuapa pakoon tietenkin. Näetsen, — Jumala putosi kaivoon ja vesi nousi suurelle torvelle — mikäs siitä on muu tulossa kuin maailmanloppu?» — »Niin aina», mukautui jänis, »täytyyhän siitä jo toki maailman loppua, kun itse Jumala kaivoon putoaa!» Kukko oli yhtäkkiä mielessään päätellyt, ettei se lehden näköinen kimpurainen kampurainen voinut olla mikään muu kuin Jumala ja oli ottanut heti tämän ajatuksensa täytenä totena sekä julistanut sen hämmästyneelle jänikselle. Huolissaan korviansa viipoitellen mennä kyykki nyt jänis joukon jatkona, mutta kukko oli jo vähitellen päässyt kohmelostaan, ruvennut pitämään tätä metsäretkeilyä peräti hauskana ja mennä vouhotti pitkin askelin kulkueen etunenässä, akan kokiessa tulla perässä.
Mutta hetken kuluttuapa heille kaikille tuli tiukka pysähdys, kun pensaan takaa ilmestyikin eteen itse Mikko Repolainen. Pöllähtävät siinä kovin maailmanlopun pelkääjät, sillä he tuntevat Mikon vanhastaan, ja niin seisotaan ja katsotaan, mitä tästä rupeaa syntymään. Mutta Mikko, mielevä mies, huomaa kohta jotakin erikoista olevan tekeillä ja kysyy maireasti ja sulavasti: »Minne olette menossa, hyvät naapurit ja kylänmiehet!» Vastaa silloin kukko reilusti: »Maailmanloppua pakoon. Kun lehti puusta leimahti, kimpurainen kampurainen alas keikkui ja Jumala pudota jysähti kaivoon, niin silloin ei voi muu olla edessä kuin maailmanloppu. Sitä pakoon me kanan kanssa kiiruhdimme ja nämä hyvät naapurit ovat seuraamme yhtyneet. Tule sinäkin!»
Silloin kettu ajatteli mielessään: »Tästä tulee hauskaa!» Ääneensä sanoi hän, ollen muka peräti peloissaan: »Ka lähden, rakkaat veljet, mielelläni lähden matkaanne, mutta minne sitten oikeastaan menette?» Se oli kukolle ja kanalle hämmästyttävä kysymys, sillä sitä he eivät olleet vielä itsekään miettineet. Noloina he katselivat toisiaan arvellen, ettei ole vielä päätetty, minne mennään — onpahan vain yleensä pakomatkaa tässä alotettu, mutta kettupa samalla aina viisaana miehenä päästi heidät pulasta. »Minäpä tiedän», sanoi hän, »minne mennään — tuolla Katilan ämmän autiopirtissä on hyvä majailla ja suojaa pitää, kun maailmanloppu rupeaa tulla rytistämään, mennään sinne!» — »No mennään!» ihastuivat siitä kaikki ja niin lähdettiin, mutta nyt asettuikin kettu kulkuetta johtamaan.
Kuljetaan, kuljetaan, niin jo tuleekin susi vastaan ja yksivakaisesti muljauttaa silmiään sekä kysäisee jurosti ketulta, minkä ihmeen kulkueen tämä on peräänsä saanut. Mutta hyvä olikin nyt mies vastaamassa, kun oli itse kettu. »Terve, kuoma!» sanoi hän reilusti, »maailmanloppua tässä pakoon mennään ja parasta on sinullekin että lyöttäydyt joukkoon, sillä muuten ei sinusta jää jäljelle muuta kuin palaneiden karvain katku.» — »Älä nyt!» säikähti susi paikalla, »mistä sinä tiedät, että maailmanloppu tulee?» — »Tiedät», matki kettu halveksivasti, »johan sen nyt tietää koko maailma! Kun nyt nää kukko ja kana olivat kaivolla — niin, se minulta jäikin kysymättä, että mitä te siellä kaivolla oikeastaan teitte?» Kukko oli hiukan vaivautuneen näköinen ja koetti nykkiä kanaa kyljestä ja suhdittaa, mutta kana vastasi rehellisesti: »Mitäkö? Tämän äijän kahmun likautuneita housujahan minä siellä virutin.» Kaikki tirskuivat, mutta kettu sanoi vain: »Ahaa», ja jatkoi sitten sudelle: »Niin, kun nyt tää kana viruttaa siellä kaivolla ukkonsa likautuneita housuja — niin, sehän minulta jäikin kysymättä, kuinka ne olivat päässeet sotkeutumaan?» Taas nyki kukko ja suhditti akkaansa, mutta tämä vastasi avomielisesti: »Niin no, itsehän se ne sotki, kun joi olutta liiaksi ja humalassa pörräsi ja reilusi.» Taas nauroivat kaikki ja kukko ärähti akallensa, että täytistäkö sinä kaikkia menet tuolle kettu halvatulle kertomaan. Tämä ei taaskaan muuta kuin kuivasti naurahti ja jatkoi: »Niin, kun tämä kana siellä kaivolla virutti niitä ukkonsa itse sotkemia ainoita housuja, niin yhtäkkiä kuuluu humaus ja jumaus! Nämä katsomaan! Ja siinä samassa näyttää kuin lehti puusta leimahtaisi, kimpurainen kampurainen lähtisi liitämään, eikä aikaakaan, niin jo pudota jymähti itse Jumala kaivoon, jotta ei muuta kuin vesi nousi suurelle torvelle. Äkkiä silloin kukolle selvisi, että se maailmanloppu, jota hän ja hänen sukunsa oli ijän kaiken odottanut, oli nyt tulossa.» Ja sitten kettu huusi suurella äänellä: »Ja se tulee, tulee kuin tuuliaispää, niin että kiireesti pakoon kaikki, jolla on vähänkään jalan nimellistä allansa!»
Kuullessaan ketun kertomuksen ajatteli kukko itsekseen, että oli hän itseään luullut eteväksi valehtelijaksi, joka kyllä osaa pistää terettä asian rakoon silloin kun tarvitaan, mutta että näkyy tuo kettu veijari olevan vielä jonkun verran häntä parempi. Ääneensä hän ei kuitenkaan sanonut mitään, lupsauttelihan vain nahkapeitettä silmilleen hyvin totisen näköisenä. Mutta susi oli ketun kertomuksesta kerrassa kauhistunut. Hän koetti saada ääntä kurkustaan, mutta ei aluksi onnistunut, ähkyihän vain hiljalleen. Lopuksi hän sai kurkkunsa selvitetyksi ja sanoi vavisten: »Kettu kuoma, rakas veljeni, ota minutkin mukaasi sinne autiopirtille ja suojele minuakin neuvoillasi, jos sinne asti tuhon laita riipaisisi!» — »Kyllä kyllä, tietysti», vastasi repo, »jouduhan vain matkaan!» Ja niin lähdettiin taas menemään, ensin kettu, sitten hukka ja sitten ne muut.
Eipä oltukaan kauan kuljettu, kun varjoisassa kuusikossa kavahtikin heidän eteensä karhu. Kova pelko valtasi silloin kaikki, semminkin ketun, joka vasta äsken oli päässyt kontion kourista livistämään. Hän ajatteli jo pujahtaa tiehensä, kun karhu samalla, nähtävästi jo unohdettuaan äskeisen tapaturmansa, rauhallisella äänellä murahti, että minnekäs nyt naapurit sellaisella touhulla menevät. Ja siitäkös vasta kettu sai aiheen uuteen liian lasketteluun, jossa hän maalasi maailmanlopun niin hirvittäväksi, että karhu paikalla nousi makuultaan sammalelta ja kysyi kauhistuneella äänellä, että »häh!» Ja kun kettu sitten antoi tarpeellisia lisäselvityksiä, rupesivat karhulla takavillat tutisemaan ja hän sanoi hätäillen, että painetaan nyt, pyhät veljet, kiireesti pakoon.
Kuljetaan siitä sitten touhuten Katilan autiotuvalle päin, ensimmäisenä kettu, sitten karhu ja susi, ja lopuksi muu väki, kunnes tullaankin marjaiselle kankaalle. Silloin kettu huomaakin uuden asian, istahtaa hännälleen ja julistaa: »Kuulkaapas, ristikansa, mitäs me sitten siellä tuvassa syömme, kun maailmanloppua odotetaan?» Ällistytään siinä ja ajatellaan, että mitä syödään, mutta ei huomata evääksi sopivaa. Silloin kettu taas viisaasti lausahtaa: »Marjoja syödään, makuisia marjoja! Tässähän on kangas punaisenaan viimevuotisia vesipuolukoita — poimitaan niitä!» Sehän oli mieluista puhetta kaikille. Hetkessä ovat keväisestä koivusta rovetuohet kiskotut, ropeet valmiit eikä muuta kuin aletaan kyökkäistä marjanpoiminnassa. Pian ovatkin ropeet täynnä itsekullakin ja niin vihdoinkin päästään matkan päähän, Katilan autiotuvalle. Sinne leiriydytään ja ruvetaan pitkästä matkasta väsyneinä levähtämään.
»No, nyt se saisi maailmanloppukin jo tulla», arveli siinä vihdoin susi, joka oli päässyt rauhoittumaan ja ruvennut epäilemään koko asiaa ketun tavallisiksi kujeiksi. »Saisipa hyvinkin», vastasi siihen kettu yksikantaan ja vilkaisi pahanenteisesti kukkoon, joka kuitenkin oli akkoineen kaiken varalta korjautunut orrelle. Sinne olivat muutkin linnut siirtyneet turvaan ja haastelivat keskenään tyynesti, että täältäpä tuota pääsee valmiiksi siivilleen, jos niin että tupa rupeaa pahoin järkähtelemään, kun se oikea rytinä alkaa. Oltiin siinä sitten vaiti ja syödä nahisteltiin marjoja, kunnes tuli ilta ja ruvettiin nukkumaan. Silloin olivat muut jo syöneet marjansa kaikki, mutta karhu oli säästänyt omistaan puolet. Hän pisti ropeensa tuvan kiukaalle, muljautti vihaisesti muihin ja julisti murahtaen: »Joka nuo tuosta käy syömässä, sen minä tapan!» — »Kukapa ne nyt söisi!» ihmetteli kettu vilpittömästi, »eno panee vain rauhassa maata, sillä ellei maailmanloppu yöllä tule, niin varmasti ne siitä aamulla löydät.» Alkoi sitten raskas makuu ja kuorsauksen jyrinä, niin että koko tupa tärähteli.
Kettukin oli nukkuvinaan, mutta makasikin hauin unta. Kun kaikki muut olivat vaipuneet sikeään uneen, nousi hän hiljaa, pujahti kiukaalle ja natusteli siinä makoonsa karhun marjat. Syötyään ne kaikki, yhtä vaille, otti hän sen viimeisen marjan ja pisti sen hiljaa suden huulelle, joka oli siltä nukkuessa vähän auki lerpahtanut. Sen tehtyään hän vasta rupesi todenteolla maata.