Sillä aikaa mennä latmisti kettu niin nopeasti kuin pääsi hakemaan karhua, sillä uusi koirankuje oli tullut hänen mieleensä. Tultuaan autiotuvalle hän löysikin lähistöltä karhun, joka oli unehtunut kaivamaan muurahaispesää ja murahteli mielissään syödessään makeita muurahaisen munia. Vaikka hän olikin jo aivan leppynyt äskeisestä suuttumuksestaan, ärähti hän kuitenkin ketulle:
»Täytistäkö tulet siihen norkkaiiemaan!»
»Älkää, arvoisa kuoma, suuttuko», pyysi kettu sulavasti ja nöyrästi, »vaan tulkaa kanssani tounaisemaan, sillä löysin tuolta pari hevosta, jotka kuolivat silloin, kun olimme Katilan autiotuvassa maailmanloppua piilossa.»
Näin kettu valehteli kavalasti vain saadakseen karhun mukaansa. Ja tämä oli moisesta löydöstä kuullessaan heti valmis, sanoen: »Ka lähdemme, kuoma! Kovin onkin maittavaa hevosen liha.»
Kiireesti kettu nyt läksi opastamaan karhua oikoiseen sen tien varteen, jota tiesi soittajan kulkevan. Saavuttuaan perille he pysähtyivät ja kettu sanoi karhulle, että odotetaan, niin saadaan kuulla ihme ja kumma. Karhu tuli jo uteliaaksi, että mitähän tässä oikein tapahtuneekaan, kun samalla rupeaa metsä raikumaan ja se soittotaitoinen kulkijain tuli sieltä iloisena kuin varsa ja vingutti viuluansa. Pyöreiksi piti siinä karhun silmäin lentää, kun ihan tuntui koko maailma helisevän miehen kaunista soitosta. Kontio istahti hännälleen, kuunteli ja ihmetteli sekä sanoi ketulle: »No voi sun peto!» — »Eikö olisi hauskaa osata soittaa tuolla tavalla?» kysyi kettu silloin. »No sano vielä muuta», ihasteli kontio. »Minä kun tuolla tavalla soittaisin, niin pitäisi siinä olla koko Metsolan kansalla rattoisaa.» — »Meneppäs pyytämään, että tuo mies opettaisi sinuakin soittamaan». — »Ei se, mitä se minusta, minulla on niin kovin puisevat käpälät ja pitkät kynnet», epäili karhu. »Kyllä mies ne pian lyhentää», väitti repo. »No, ehkäpä sitten menenkin», innostui lopulta karhu ja läksi miehen luo, ketun jäädessä syrjemmälle katsomaan, kuinka tuossa kävisi.
Karhu tömähti sieltä viidakosta sen pelaavaisen miehen eteen ja sanoi: »Kuule, mitenkähän minäkin oppisin noin kauniisti soittamaan?» Mies säikähti ensin puoli kuolleeksi, kun kontio koko komeudessaan sillä tavalla ilmestyi hänen eteensä, mutta toipui siitä kuitenkin pian nähdessään, ettei äijällä ollut mitään pahoja aikeita. »Vai, soittamaan?» vastasi hän, »ahkeruudellahan ja pienellä konstilla tämän taidon oppii, jos haluaa. Sinä siis tahtoisit ruveta pelimanniksi?» — »No niin mielelläni», vastasi karhu, »etkö rupeaisi minua opettamaan?» — »Ka, saattanenhan tuota ruveta», arveli mies ja katseli ympärillensä kuin jotakin hakien. »Mitäs haet?» älysi karhu kohta kysäistä. »Haen tässä välikappaletta, millä ensin kyntesi soittoon soveliaiksi saattaa», vastasi mies, »sillä noin pitkillä kynsillä repisit vain koneesta hienot kielet poikki». Ja sattuikin mies siinä huomaamaan tiepuolessa paksun hirren, meni sille istumaan, leikkasi notkeita koivun vitsoja ja rupesi vääntämään vitsaksia. »Mitä sinä noilla teet?» kysyi karhu taas. »Käillähän kyntesi sujutetaan ja soittosormiksi silitetään.» »Ahaa», sanoi karhu, »vai niillä se tehdään.» — »Näilläpä näillä.»
Saatuaan vitsakset väännetyiksi sanoi mies: »Jos nyt sitten ruvettaisiin sitä soittamista opettelemaan. Paneuhan tuohon maahan pitkällesi ja ota tuo hirsi syliisi, jalkaisi väliin». — »Sillä tavallako sitä oppii?» kysyi karhu. »Sillä, tee vain niin kuin minä sanon», puhui mies, »niin takaan, että pian osaat pelata paremmin kuin luuletkaan». Karhu teki kuin mies oli neuvonut, otti hirren syliinsä ja kysyi: »Entäs nyt, mitä nyt tehdään?» — »Näin», puhui mies, »näinhän tätä oppia parhaiten otetaan», ja siinä karhun kanssa jutellessaan hän samalla sitoi kontion käpälät lujasti hirren ympäri yhteen. Kun hän oli saanut sen tehdyksi, kysyi karhu: »Joko minä nyt osaan pelata?» — »Jo osaat», vastasi mies, »ei puutu muuta kuin tappien voitelu», ja sitten kun hän otti keppinsä ja alkoi pudottaa karhua selkään, niin voi synkeä surkeus ja musta murhe. Kauhea parkuna pääsi siinä kontio paralta, valitus semmoinen, että miehestäkin tuntui kaamealta. »Kovinhan sinä opitkin lujasti pelaamaan!» ihmetteli hän, »ei sitten muuta kuin jatkat vain samalla tavalla, niin kuulevat sinun taitosi pian muutkin», ja niin tarttui hän taas viuluunsa, se kulkevainen mies, ja lähti menemään hilpeästi, pelata kitkutellen kulkiessansa niin että salo kajahteli.
Kettu huvari oli nähnyt piilostansa tarkoin, miten karhulle oli käynyt, ja läheni nyt miehen mentyä onnetonta soitto-oppilasta. »Vai tällä tavalla sitä oppii soittamaan!» ihmetteli hän ääreen päästyään, »ja kovan äänenhän sinä annatkin, vaikka paremmin tämä on niinkuin laulun tapaista.» — »Älä viisastele, vaan pure poikki nuo vitsakset, että pääsen tästä irti», murahti karhu, mutta kettu vastasi: »Eivät minun hampaani niihin pysty, niin että saat nyt opetella siinä soittamista sen aikaa kun käyn suden hakemassa». Ja niin kettu läksi juosta litvittelemään tiehensä.
Ketulla oli aikomuksena antaa karhun harjoittaa soittamistaan hyvänkin aikaa, mutta kohtasikin pahaksi onnekseen suden melkein heti. Kun susi jurosti tiedusteli, oliko hän nähnyt karhua, heittäysi hän rehelliseksi ja sanoi, että tuoltahan sen ääni kuuluu. »Mitä se siellä tekee?» kysyi susi ihmeissään havahtuen hänkin kuulemaan karhun surkeata vellotusta. »Se opettelee soittamaan», selitti kettu, »sillä oli äsken se kulkevainen mies opettajana.» — »Mennään katsomaan!» innostui susi ja niin he menivät. Pianpa sitten susi puri poikki vitsakset ja niin pääsi äijä taas tällä kerralla pinteestä, ollen vielä kiitollinen ketulle, kun tämä oli niin pian avun tuonut.
»Mutta nyt pannaan sille kulkevaiselle veijarille selkään!» vihastui karhu sanomaan, »se ei ole voinut kauas ehtiä.» — »Niin tehdään», sanoi susi, »sillä sehän on sama lurjus, joka roiteli minuakin pitkin selkäruotoani, että vieläkin kihelmöitsee.» — »Ja minua se pyöritti kuin sammaltukkua», tunnusti repo. Ei siis muuta kuin lähdetään mennä tömistämään. Jopas nähdäänkin pitkällä kangas-ojelmuksella miehen mennä telläävän, mutta on hänellä nyt akka mukanansa. Kuultuaan töminää takaansa hän kääntyy katsomaan ja huutaa akalle: »Kas tuolla tulevat nuo kolme toverusta, joille äsken opetin soiton somaa konstia. Saat nyt nähdä, kuinka panen ne kaikki yhtaikaa pelaamaan!» Kuullessaan tämän valtasi karhun pelko ja hiukan joutavalta tuntui tuo puhe sudesta ja ketustakin. »Kukahan meistä menisi ensiksi tuota miestä lähempää katsomaan?» tuumaili siinä karhu ja määräsi sitten: »Mene sinä, kettu, ensin, sinähän olet muutenkin niin viekas!» — »Ka», arveli kettu, »saattanenpa mennä», ja läksi, hiipi hiljaa miehen lähelle ja katseli tarkoin hänen ja akan puuhia. Mutta tultuaan aivan ääreen huomasi hän, kuinka mies tempasi soittokäyränsä, heristi sitä hänelle ja ärjäisi: »Etkös vielä oppinut soittamaan!» Sitten hän sanoi kiirehtien akalle: »No, tuossa tulevat nyt ne, joita olet ikäsi ympäri maailmaa etsinyt — ota ja manaa ne nyt oikeueetn!» — »Hop-pop!» huusi akka, »vai siinä ne ovat! No ei sitten muuta kuin tuomarin eteen, mokomat hevosenrosvot!» Ja akka läksi kettua kohti niin että hameet hulmusivat. Silloin kettu pyörsi pakoon aika kierua ja sanoi karhulle ja sudelle: »Ei sinne ole menemistä — jo oli minutkin panna pelaamaan. Ja sitten siellä on se hullu akka». — »No olkoon, ei sinne siis ole menemistä, jos niin on», arvelivat toisetkin ja läksivät pois koko miehen paikkeilta nolon ja pelkääväisen näköisinä.