»Mutta missäs ne olivatkaan ne hevosen haaskat?» havahtui nyt karhu revolta kysymään. »Nekö?» vastasi kettu, »vielä niitä nyt enää olisi, kun on tällä soittomatkalla näin kauan hurjasteltu! Ja siksi toiseksi ei minulla ole enää aikaa lähteä sinua opastamaan, sillä minun täytyy mennä tuonne Airistolle, jonne kalat ovat kutsuneet minut tuomariksi.»
Susi nosti halveksivasti jalkaansa, mutta karhu kääntyi sanaa puhumatta kohti omaa tuttua korpeansa jälleen.
XLVIII.
MONI ON NYKÄ NÄKÖJÄÄN, MUTTA ON SUKA TAPOJAAN.
Kiiskinen kaloja vanhin,
Vata vanhin pyydyksiä,
Pata vanhin astioita.
Ei kettu vallan perättömiä puhunut niistä kalojen käräjistä kertoessaan. Airiston selän rannalla kälpäillessään hän sen oli vanhalta limakiiskeltä kuullut, kun oli koettanut rantamatalasta sitä suuhunsa tavoittaa. »Kärajiin saisit sinäkin tulla Airistolle», oli kiiski silloin hänelle kiven alta tiuvannut, ja siitä se oli ketun muistiin painunut.
Kalojen riidan alku taas oli seuraava. Oli kiiski kovasti kiukustunut hauelle ja miettinyt miettimistään, miten saisi sille pedolle kaikki sen tekemät tuhot kostetuksi. Se oli suuri ja vanha hauki, asui siinä kauniissa ja aurinkoisessa Airiston lahdessa ja söi kalaa kuin ahmatti, kiiskiäkään hyljeksimättä. Vallan olivat toiset kalat helisemässä sen ahmatin pedon vuoksi.
Näkipä sitten kiiski kerta, kuinka Vänskän Aatami laski suuren rysän tulvan aikana — se oli tänä samana keväänä — lahden pohjukkaan, ja kohta heräsi hänen kiviaivoissaan hyvä ja viekas ajatus. Hän läksi uida lurittelemaan pitkin pohjaa varovaisesti katsellen, missä hauki mahtaisi olla, ja jopas löysikin. Tuossa se makasi päiväpaisteessa kiven kupeessa sikeässä unessa, vatsa pullollaan kalaa täynnä kuin suursyömärillä ainakin. Nähdessään hänet hyvin kylläiseksi poruutti kiiski pelkäämättä vettä hänen nokkansa alla ja teki hauin herättyä kohteliaan hyvän päivän. Äreästi hauki unisena tiedusteli hänen asiaansa, mutta kiiski sanoi viekkaasti:
»Eikös isäntäkin nyt kerta lähtisi kirkkoon, kun on näin tavattoman kaunis ilmakin. Vänskän Aatami kävi aamulla rakentamassa suuren ja komean kirkon tuonne lahden pohjukkaan. Lähtekää nyt vain, sillä täytyyhän kalan ajatella toki muutakin kuin ainaista syömistään.»
»Eipä minulla ole ollut tapana kirkossa käyminen», arveli siihen hauki jurosti, »ja parasta kai olisi, että söisin sinut heti; mutta jos mä häntä nyt tällä kerralla tekisin poikkeuksen ja pistäytyisin sitä Vänskän Aatamin kirkkoa katsomassa. Pääseehän tuolta pois, jos tuntuu saarna kovin pitkäveteiseltä ja ikävältä — saapuneeko sinne paljon muuta kalakansaa?»