Jopa säikähtääkin eukko ankarasti ja pelkää viimeisen hetkensä tulleen, mutta rauhoittuu pian, kun karhu leppoisella äänellä kysyy: »No, minne ajat, tätöseni?» — »Ajelenpahan vain tänne näin», vastasi akka. »Etkös ota minua, hyvä akkanen, rekeen?» — »En ota, ei jaksa hevonen.» — »Ota pois», sanoo siihen karhu, »minähän olen hyvin väkevä ja autan mäkilöissä, täältä perästä työntää junnitan». — »No tule sitten», lupasi vihdoin akka.
Ajelee akka taas edelleen sitä pimenevää korven tietä, karhu reessä, ja on hyvin ihmeissään, mitä tästä kaikesta lopuksi tuleekaan. Kun on kuljettu hetkinen, niin jo taas hepo pystyyn karkaa eikä lähde minnekään, korskuu vain äänekkäästi. Akka vitsalla huitaisee, mutta ei etene poku, ja kun akka katsoo tarkemmin, niin siellähän onkin susi kita auki edessä. Akka säikähtää aivan hervottomaksi, että sekö kumma nyt kaikki nuo metsän pedot hänen tiellensä satutti, mutta rauhoittui kuitenkin, kun susi sievästi ja leppoisesti häneltä vain tiedusteli: »Minnekäs tässä tätönen nyt ajeleskentelee?» — »Ajelenpahan vain huvikseni», vastasi eukko hiukan jurosti. »Ota, hyvä akkanen, minutkin rekeesi,» pyysi nyt susi. »En ota, täysi on jo eikä hevonen jaksa enempää». — »Mutta enhän minä paljoa paina», houkutteli susi, »minä täällä perällä oleskelen». »No, istuhan sitten sinne, metsän mies», mukautui nyt akka, ja niin nousi susikin akan rekeen.
Kauhuissaan on jo akka, kun hän siinä pimeätä metsätietä ajaa suhistaa, karhu ja susi herroiksi reessä istumassa. Ei hän uskalla puhua mitään peläten, että ne vielä hänet syövät, ja hevonen painaltaa eteenpäin vinhaa vauhtia. Juoksee hevonen kiivaasti kauan aikaa, kunnes äkkiä pysähtyy ja taas karkaa pystyyn. Akka säikähtäen katsomaan, mikä siellä nyt taas on edessä, ja eikös olekin itse repo ihan siinä hevosen jaloissa, niin että tämä oli ollut aivan päälle astua. Suuttuen silloin akka ärjäisee: »Pois tieltä, repo pahalainen!» Mutta repopa laatii siitä sulavat pakinat, tervehtii akkaa nöyrästi ja kysyy: »Minnekäs nyt, tätöseni, näin pimeällä ajelet?» — »Ajelenpa mitä ajelen!» äyvää akka vastaan, mutta repo pyytää: »Ota, hyvä akkanen, minutkin rekeen!» — »En ota, en!» ärähtää eukko vastaan, »ei tähän enää mahdu eikä hevonen jaksa!» — »Kyllä se vielä minut jaksaa», houkuttelee repo, »minähän olen niin keveä ja istun vain puolittain tässä laidalla ja vielä jalalla pönkittelen». — »No istu siihen sitten!» murahtaa lopuksi akka ja niin lähdetään taas ajamaan pitkin pimeätä tietä. Rentona ja herroiksi siinä istuvat karhu, susi ja repo, mutta akka itse sevillä hepoansa hallitsee, joka vauhkoutuu menemään yhä hurjemmin. Karhua jo hiukan unettaa istuminen, susi katselee yksivakaisesti eteensä, mutta repo ihmeissään miettii, että on tämäkin erinomaista kulkua, kuinka sitten lopuksi päättynee.
Ajetaan, mennä huristetaan vimmatulla vauhdilla. Silloinpa hevonen taas säikähtää, pystyyn karkaa ja korskuu kovasti. Akka kurkistaa eteensä, mikä ihme siellä taas? Näkee, kuinka jotakin valkoista siinä hevosen edessä hyppii ja koikkii että hyppis koppis: no eikös olekin jänis siinä hevosta pysähdyttämässä! Silmät pullollaan se katsoo kummaa kulkuetta ja kysyy suuttuneelta akalta: »No, tätöseni, minnekäs nyt sellainen kiire?» — »Mitä se sinuun kuuluu!» suuttuu akka, »laittaudu vain tiehesi siitä, että pääsen ajamaan!» »Ota, hyvä akkanen, minutkin lystin ajoon», pyytää nyt jänis. »En ota, ei mahdu eikä jaksa hevonen». — »Mahtuupa hyvinkin», vakuutti jänis, »tännehän kannoille sopii aivan ihmeesti». — »No, nouse sitten sinne kannoille kenkkuloitsemaan», mukautui akkakin, ja taas päästiin ajamaan.
Hurjaa vauhtia nyt hevonen rupesi menemäänkin ja yö pimeni ihan kuin pieksi, niin oli kaikki mustaa ympärillä. Karhu röhöttää reen perällä kuin suuri jauhosäkki, muut elävät koettavat pysytellä mukana minkä parhaiten voivat. Niin mennään, kunnes muutamassa tien käänteessä koko kuorman paino joutui toisen aisan varaan ja silloinpa nauskahtikin saverikko poikki. Reki mennä huristi tiepuoleen, hevonen oli kaatua ja elukat sekä akka sinkosivat mikä minnekin. Oli siinä silloin suitsien selvittämistä ja lumen puistamista tarpeeksi.
Mutta pianhan siitä akka selvisi, katsoi saverikkoa, rupesi pärmänttäämään ja määräsi: »Se joka teistä on nuorin ja joka on vanhin, ne menkööt hakemaan vitsaa». Karhu, susi, kettu ja jänis ovat siinä seisseet akan ympärillä, katselleet toisiaan tyhmän näköisinä ja kuunnelleet akan haukkumista vaiti ollen, vaikka vika ei heidän mielestään suinkaan ollut heidän, vaan akan itsensä, kun ajoi niin hurjasti. Tottelevaisesti he kuitenkin lähtivät hakemaan sopivaa vitsaa, josta olisi tehty uusi saverikko.
Jänis meni ensiksi, nuuhki siellä metsässä aikansa, kunnes löysi lahoneen risun; sen hän katkaisi ja toi hampaissaan akalle, mutta suutuksissaan tämä tempaisi sen häneltä ja löi häntä sillä vasten turpaa ärjäisten äkäisesti: »Mitä tästä tulee, lahosta risusta! Mene sinä, kettu, joka olet viisaampi, ja tuo oikea vitsa.» Kettu vilahdutti keltaisia silmiään ja sipsutti metsään hänkin, tuoden sieltä vähän ajan perästä petäjän oksan, jonka raahasi akan eteen ja heitti siihen. Mutta tämäkös siitä yhä yltyi ja iski oksalla kettua kuonoon, että mokomakin vitsan hakija, ja käski suden mennä parempaa noutamaan. Vakaasti susi menikin metsään, katseli siellä aikansa puita kaikenlaisia, kunnes toi akalle suuren lepän sanoen: »Kas tässä!» Taas akka siitä kähähtää ja sohii lepällä sutta sekä ajaa karhun vitsaa hakemaan. »Ka haen, haen», sanoo karhu ja kömpii metsään, josta hetken kuluttua kuuluu kovaa rytinää. Pian karhu saapuukin raahaten perässään suurta petäjää ja sanoo akalle: »Ka tässä, tee tästä saverikko, akka!»
»Voi pahalaiset teitä!» tuimistui nyt akka ihan tykkönään, »tähän saamme kylmää ja kuolla kaikki, kun ette pysty saverikkovitsaa hakemaan. Vartioikaa hevosta, niin lähden itse käymään sopivan vitsan».
Ja akka lähtee metsään, kinoksissa siellä kahlailee ja hakee notkeata koivun vitsaa. Kauan kesti, ennenkuin hän sen löysi, mutta löytyihän se vihdoinkin. Teki hänen mieli jo välillä palata tielle katsomaan, miten siellä olivat asiat, kun sieltä kuului sellaista omituista jytinää, mutta ei sentään mennyt, ennenkuin löysi, mitä haki. Vasta sitten hän palasi tielle.
Mutta ihme ja kumma! Hevosta ei näy missään, eikä liion metsänkään miehiä, vaikka akka tietää olevansa ihan lähellä sitä paikkaa, jonne ne kaikki jätti. Ei kuulu myöskään hiiskaustakaan, lumi vain pudota tupsahtelee ja väliin tuuli synkästi ja surumielisesti puiden oksissa huokaa. Akkaa kammottaa, hän kävellä laahkaisee tiellä vitsa kourassa ja etsii hevostansa, kunnes samalla kompastuukin rekeensä ja lopsahtaa siihen istumaan. »Mitä! Onhan siinä hevosen haamua edessä», ihmettelee akka ja lyödä sivauttaa ruoskallaan: luultu hevonen hajoaa, kun on olkikupo ruumiina ja kanto päänä ja jalkoina!