Kauhukseen akka näkee, että hevonen on tapettu ja syöty — ei ole muuta kuin luita ja nahan riekaleita aisain välissä. Silloin akka sekä säikähti että raivostui ja lähti menemään tietä pitkin kylään päin huutaen mennessään että huu-huu-huu pahalaiset!
Tämmöinen oli asia tapahtunut siellä tiellä. Oli kettu vilauttanut silmiään niille toisille ja sanonut: »Kun löi, ryökäle, kipeästi, se akka! Ja nälkäkin on kovasti». — »Niin on», vahvisti susi, »mistähän saataisiin ruokaa?» — »Aisain välissä sitä on runsaastikin», arveli siihen kettu. Muuta ei tarvittu. Kiireesti siinä metsän miehet tekivät lopun hevosesta ja pakenivat sitten korvat humussa, sillä he pelkäsivät kaikki ylen kovasti sitä hullua akkaa.
Mutta akka paineli kylään sitä kyytiänsä ja ryntäsi heti lautamiehen luo. »Ylös, lautamies!» kiljaisi hän, »nouse kiireesti ja lähde manuulle, sillä minulle on tehty kauhea vääryys. Kun tuolla tiellä hevonen ihan aisain välistä tapettiin ja syötiin.» — »Syötiin!» ihmetteli lautamies unentörryksissään, »kuka semmoisen tekosen teki?» — »No ne metsän miehetpä tietenkin.» — »Kutka metsän miehet?» — »Karhu, susi, kettu ja jänis», vastasi akka. »Oss», sanoi silloin lautamies rengeillensä, »pankaa tuo hullu akka kiinni tahi manatkoon itse karhunsa ja sutensa käräjiin». — »Kuulkaa te kaikki ihmiset, mitä lautamies sanoo», rupesi akka silloin pärmänttäämään, jolloin hänet ajettiin ulos. Siitä alkaen hän sitten on kiertänyt maailmaa ja hakenut karhua, sutta, kettua ja jänistä saadakseen heidät haastetuksi käräjiin, mutta ei ole vielä onnistunut. Sen pituinen se.
Tähän lopetti akka kertomuksensa. »Jaa-jaa», tuumasi siihen se kulkevainen mies, »on sillä akalla hakemista ja käräjiin haastamista, milloin sitten haastettavansa löytänee. Mutta täytynee tässä lähteä sitä häätaloa kohti astua telläämään.»
Ja se kulkevainen mies läksi sen kulkevaisen akan kanssa jälleen matkalle ja pelata kriikutti mennessänsä, niin että salo kajahteli.
L.
EI HÄRKÄ HÄITÄ KIITÄ, HEPO PITKIÄ PITOJA.
Oi emoni, vaimo vanha,
Pane ruoka ruttoisesti,
Syödä miehen nälkähisen,
Haukata halun-alaisen.
Immilässähän ne häät olivat, joihin pelimanni oli matkalla. Tytär sieltä annettiin miehelään ja häitä varustettiin niin suuria, että ihan kolmestakymmenestä talosta oli vieraita kutsuttu ja se kulkevainen viuluniekka ajoissa varattu hääsoitosta huolta pitämään. Sattui nyt niin ihmeellisesti, että Immilässä oli siihen aikaan musta sonni, musta sika ja musta koira, molemmat nämäkin koiraspuolia, ja etteivät aluksi varatut lihat riittäneetkään. Tuli silloin emäntä salavihkaa isännältä kysymään, mistä nyt lihaa saadaan, kun entinen jo rupeaa loppumaan ja rokkaa vain pitäisi hääkansalle keittää. Isäntä istahti lavitsalle, kynsi korvallistansa ja tuumi: »Tapetaan sitten vaikka kaikki koiraspuolet, sillä nehän eivät enene eivätkä vähene, lyödään niiden lihat paistiksi ja pannaan nahat orrelle kuivamaan.»
Nyt sattui niin, että kun aikaisemmin oli häälihoja käsitelty, oli siihen tullut norkkailemaan ja persoilemaan Kääpälän kissakin, se sama, joka oli ollut revolla renkinä. Emäntä oli kuitenkin hätistänyt hänet pois, sanoen, että kitis kissa siinä! Kissa oli tästä kovasti loukkaantunut ja katsonut rakoisilla silmillä emäntään vannoen mielessään, ettei tämä tähän pääty, hyvä emäntäiseni, jos minulla vain elon päiviä riittelee. Ja hänpä sattuikin siinä hääruokia persoillessaan kuulemaan, mitä isäntä sanoi, arveli itsekseen että ahah! ja lähti niiltä jalkainsa sijoilta suoraan navettaan. Siellä hän juuri tarkoin selvitti mustalle sonnille, mistä nyt oli kysymys: »Ellet vain äkkiä häviä tästä talosta, niin pian on nahkasi orressa!» Sonni kauhistui ja sanoi: »Jauha pian minun kytkyeni poikki, että pääsen pakoon, ja mene kuuntelemaan, jos mitä muuta pahaa vielä aikovat!» Kissa teki niin ja sonni lähti pakoon metsään.