LI.
KUNNIAKSI HÄRÄLLÄ SUURET SARVET.
Hämehessä häntä häilyi,
Pää keikkui Kemijoella,
Sata syltä sarvet pitkät,
Puolta toista turpa paksu.
Ennen vanhaan — alotti härkä — oli tämä Immilä niin köyhä talo, ettei siinä ollut sanottavasti muuta kuin sija vain. Emäntä kuoli, lapset menivät mierolle, vain ukko ja yksi härkä jäivät henkiin. Ei ollut ukostakaan enää paljon mihinkään, vanhaksi kun oli käynyt, mutta härkäpä sen sijaan olikin vasta uhkea ja komea. Se kun heinikossa syödä syyhyrytteli ja purra pryyhyrytteli, niin kieli sillä kiersi heinää kuin kesäorava, häntä heilui kuin Hämehen miekka, pää oli kuin Jumin kurikka, silmämäljärit olivat suuret kuin renkaat ja sarvet — ne vasta suuret ja terävät olivat. Ainoana tehtävänä oli Immilän ukolla nyt tätä härkäänsä hoitaa ja syötellä sekä siinä välissä omienkin hammasten rakoon murusta haalia.
Oli siinä sitten kuuma ja helteinen suvisydän, räkkää kovasti härän kiusana, paarmaa, sääskeä, mäkärää ja polttiaista kuin tulena vaivaamassa. Varsinkin sitten, kun ukko laski härkänsä syömään jokirantaan vihantaan luhtaheinikkoon, yltyivät kiusanhenget ihan vimmaan. Säästääkseen rakkaalta härältään edes pahimmat tuskat, ukko eräänä aamuna hänet taas laitumelle laskiessaan tervasi häneltä selän, sillä tervaa räkkä pelkää. Niin rupesi härkä taas heinikossa syödä heilumaan ja nyhtämään.
Illan tullen, juuri kun hän oli kotiin lähtemässä, tunsikin hän, ettei nyt ollut kaikki oikein hänen läheisyydessään. Hän katsoi tarkemmin ja eikös ollutkin ilmestynyt siihen mörykkä, itse karhu nimittäin, katselemaan häntä ja hänen syöntiään. Ei härkä ohtoa kuitenkaan pelännyt, vaan syödä rouskutteli vain niinkuin ei olisi mitään tapahtunut ja odotteli, milloin mahtaisi metsän kuningas antautua niinkuin puheisille. Eipä aikaakaan, niin jo kysyy karhu:
»Mitä sinä, härkä, siinä raadat?»
»Parempiko kysymä kuin näkemä?» vastasi siihen härkä, mutta lisäsi sitten kohteliaammin, että hän siinä vain syödä syyhyrytteli. Karhu ehti kuitenkin hänen vastauksestaan hiukan nokastua ja tiedusteli sen johdosta, oliko hänellä kuinka äijälti voimaa, kun sillä tavalla toiselle uskaltaa vastata. Härkä mylvähti siihen heilauttaen sarviaan ja mulkoillen suurilla silmillään:
»Onhan tässä sinulle katselemista, näitä kahta kalosarvustani, kahta korvan hörppänää ja kahta silmämäljäriä. Ja kun et siitä uskone, niin katso kieltäni, kuinka se menee kuin kesäorava, samalla kuin pääni heiluu kuin Jumin kurikka, ja häntä kuin Hämehen miekka. Tokihan siinä on voimaakin takana, vai kuinka?»
»Saattaapa hyvinkin olla», myönsi karhukin varovaisesti ja kysyi sitten, tässäkö härkä asui.