»En», vastasi härkä, »en minä tässä asu, vaan tuolla Immilässä. Kotiin tästä pitääkin jo lähteä, kun näkyy päivä painuvan männikölle. Pian sieltä Immilän vaari huutaakin:
»Hoi on härkäni kotihin,
Päivä kaatuu kuusikolle,
Karkoaa katajikolle,
Vieree vehkavaarasille!»
Karhua harmitti, kun toinen siinä vain tyynesti puheli ollenkaan mitään pelkoaan näyttämättä. Kun hän oli tottunut tappamaan eläimiä selkään hyppäämällä, päätti hän säikäyttää härkää ja kysyi äkkiä tuimasti:
»Hyppäänkö mä sinulle selkään?»
Mutta härkäpä vastasikin aivan rauhallisesti:
»Kun hypännet, niin hyppää!»
Sitten hän läksi sarviaan heilutellen mennä heistelemään Immilää kohti. Karhu punalsi päätään suuttuneena, että tämähän nyt vasta ylpeä härkä on, ja päätti siinä samassa, että hyppään kuin hyppäänkin vietävän selkään, niin eiköhän vähän mahtavuus alene. Ja niin mörykkä ottikin kovan vauhdin ja hypätä kurautti härän selkään.
Mutta siitä olikin odottamaton seuraus. Sen sijaan että härkä olisi tuosta pahoin säikähtänyt ja ruvennut karhulta armoa pyytämään, se puhaltautuikin vimmattuun laukkaan, ja kun iso härkä oikein laukata kuopaisee, on sillä selkä kuin mikäkin kiikku ilman kiinnipidintä, niin että siinä vasta pysytteleminen on. Mörykkä huomasi kohta tehneensä hullun tempun, ei tiennyt, kuinka siinä parhaiten pidellä kiinni, kun töppösetkin tahtoivat tahrautua ja ilkeästi tarttua pikeytyneeseen tervaan kiinni. Hänellä rupesi pian maailma kieriskelemään silmissä perin pahasti ja hän koetti ärjähdellä härälle, mutta ei se auttanut. Tämä vain meni yhä huimemmasti, myrisi kuin maan alta ja heitteli takapuoltaan korkealle ilmaan, niin että karhu koppina siinä selässä leiskahteli. Mörykkää hirvitti. Hän arveli heittäytyä tiepuoleen, mutta ei uskaltanut tehdä sitäkään, kun puut, maa, kivet ja kannot ihan viivoina vilahtelivat ohitse, niin että olisi saattanut niskansa taittaa, jos niihin olisi paiskautunut. Hän rupesi jo rukoilemaan härkää. »Heitä minut tuolle kivelle!» pyysi hän, »tahi tuolle kannolle tahi mättäälle, kuule!», mutta ei härkä muuta kuin entistäkin hurjemmin laukata kaapaisee. Samaa kyytiä jatkui aina Immilän tanhualle saakka, jossa vaari ihmeissään oli katsomassa härän tuloa. Mutta nähtyään puolipökerryksissä olevan karhun härkänsä selässä ei ukko turhia kysellyt, muuta kuin paiskasi kontion, ennen kuin se virkosi, kiireesti lujaan karsinaan, löi vankat salvat eteen ja silitteli hyvillään härkänsä selkää, kun se tällaiset antimet oli metsästä tuonut. Hyvillään härkäkin muljautteli silmämäljäreitään ja heilautteli Hämehen miekkaansa, niin että eri viuhkeen piti käydä siinä tanhualla iltasuitsun ääressä.
Seuraavana aamuna lisäsi ukko tervaa härkänsä selkään, kynsi sitä korva-hörppänöiden takaa ja sanoi: »Mene, härkäseni, taas sinne jokirannan luhtaan syömään ja tuo sieltä vaikka hukka hallavaturkki tullessasi!» Härkä mylvähti tyytyväisenä ja läksi reippaasti mennä heistelemään sinne eiliseen syömäpaikkaansa, söi ahneesti koko pitkän päivän, kunnes illan tullen tunsi verissään, että nyt eivät ole oikein asiat. Ja eikös ollutkin itse iso susi siinä ääressä katsoa moljottamassa härkää, ja nauramattoman näköisenä.
Katsottiin siinä toisiaan hetkinen, kunnes susi kysyi samoin kuin karhukin, mitä härkä siinä raataa. Härkäpä vastasi huolettomasti vain syödä syyhyryttelevänsä ja purra pryyhyryttelevänsä, jos se asia naapuria huvitti. Tästäpä susikin suutahti ja kysyi, minkä verran sitä oli sattunut härälle tuota voiman puolta, koska tuolla tavalla vieraan siivoon kysymykseen vastaa. Härkä siinä taas vastailee, viittaa suuriin kalosarvusiinsa, heilauttelee Jumin kurikkaa ja Hämehen miekkaa sekä vääntelee julmia silmämäljäreitään. Pitihän siitä toki suden älytä, että on sitä siunautunut voimaakin, jos siitä kysymys tulee. Sitten härkä katseli taivaalle, huomasi päivän jo kaatuvan kuusikkoon ja arveli, että kotiinhan tässä onkin jo lähdön aika, sinne Immilän leppoisen tarhasuitsun ääreen räkkää pois häätämään. Ja niin hän lähti huolettomasti mennä heistelemään.