Suttakos vasta moinen ylpeys ja välinpitämättömyys harmitti! Että uskaltaa tuolla tavalla halveksia häntä, joka on sentään monelta härältä niskat nurin pannut. Hänen naamansa vetäytyi synkkiin viiruihin ja hän näytti pitkiä, keltaisia hampaitaan. Mutta härkä ei siitä sen kummemmin säikähtänyt, vaan sanoi pilkallisesti suden ohi mennessään: »Hyppää selkään, jos haluat!» Sitä käskyä ei tarvinnut uudistaa, vaan kuin korento tulla humahti susi samalla hänen selkäänsä.

Silloin susi huomasi joutuneensa hankalahkoon asemaan. Härkä läksi menemään niin vihaista vauhtia, että puut, kivet, kannot ja maa vain harmaana viivana hänen silmissään vilisivät, ilma vinkui korvissa ja härän selkä keikkui kuin tukki kuohuvassa koskessa. Voimaansa susi ensin turvautui, ärjähteli ja komenteli pysähtymään, mutta ei auttanut mikään. Jalat tarttuivat ilkeästi tervaan kiinni, karvat juuttuivat siihen kuin liimaan, eikä mitenkään uskaltanut edes ajatellakaan maahan heittäytymistä, niin oli vauhti vinha. Surkeasti ulvoen turvautui susi lopuksi rukoukseen, pyytäen, että heittäisi hänet nyt vaikka tuolle kivelle, kannolle tahi mättäälle, mutta turhaan, härkä vain painelee eteenpäin kuin mieletön ja selkä keikkuu hurjasti. Lopuksi sudelta hämääntyivät aivot kerrassaan ja tylsästi tuijotellen hän vain henkeänsä peläten koetti pysytellä selässä miten parhaiten taisi. Niin tulla tomahti taas härkä kuormineen Immilän tanhuaan. Sielläpä olikin nyt ukko teerevänä vastassa, sivalsi pökertynyttä sutta takajaloista kiinni ja heitti hänet lujaan karsinaan kuin kuontalon, lyöden kovat salvat päälle. Hyvillään hän sitten taas ruoputti härkää niiden korvahörppänöiden takaa ja vei suitsun ääreen levähtämään, ja hyvillään härkäkin heilautteli Jumin kurikkaansa ja mulkoili suurilla silmämäljäreillään. Niin päättyi siis suopeasti sekin päivä.

Seuraavana aamuna ei ukko enää lisännytkään tervaa härkänsä selkään, vaan kynsiskeli siltä sarvien juuria ja sanoi: »Mitähän, härkäseni, jos vieläkin menisit sinne jokirannan luhtaan syöskentelemään — eipä tiedä, vaikka sattuisi sieltä vaikka repo rukka kopeutumaan kotiin tuotavaksi?» — »Niin, eipä tiedä!» myrähti härkä siihen mukavasti ja lähti mennä heistelemään sinne samaan rantaluhtaan mehukasta heinää syömään.

Päivänsä siellä nyt härkä taas syödä syyhyrytteli ja purra pryyhyrytteli, eikä ollut tietääkseenkään, vaikka repo riepu siinä liehui uteliaana ympärillä ja katseli hänen kalosarvusiaan ja silmämäljäreitään. Vihdoinpa repokin kysyi kuten muutkin, mitä nyt härkä siihen on tullut raatamaan, jolloin härkä antoi entiset hyvät selityksensä. Sitten repo tuumi kuin sivumennen, että olivat tainneet karhu ja susi äsken olla lystinajossa ja että saisiko sitä tällainenkin nuorukainen yrittää. »Ka, saahan sitä!» vastasi siihen härkä, »ei muuta kuin hyppäät selkääni, niin kyllä minä kyydin annan.» Kovasti repoa kuitenkin asia arvelutti, sillä vaikka hänestä karhun ja suden ajo olikin näyttänyt veikeältä, oli se samalla tuntunut perin vaaralliselta ja kaamealta. »Eihän siitä vain putoa ja turmele jäseniänsä?» kysyi hän epäillen. »Vielä siinä mitä jäseniä turmelee!» hymähti härkä, »eivätpä turmelleet karhu ja susikaan, vaan keinuivat siinä kuin kiikussa ja kiljahtelivat ilosta.» — »Vai ilosta ne kiljahtelivatkin!» ihmetteli kettu, »ja minä kun luulin, että niillä oli maailmanlopun aattohätä kovimmallaan molemmilla». — »Ehei!», nauroi härkä leveästi, »ei likimainkaan, vaan ihan riemusta ne karjahtelivat; hyppää pois vain selkääni, sillä tässä täytyy lähteä kotiin, koska näkyy päivä jo kallistuvan katajikolle!» Ja härkä läksi näin sanottuaan mennä heistelemään Immilää kohti.

Silloin ketulla uteliaisuus voitti viisauden ja hän hypätä roikaisi härän selkään. Siinä samassa oli tämä taas menossa kuin myrskytuuli, että ilma vinkui kettu paran karvoissa. »Älähän, älähän!» koetti kettu hädissään pidätellä ja puhella, »älähän niin lujaa juokse, välttäähän tässä vähempikin kiire», mutta puhu puille äläkä tälle juoksijalle. Pyyteli kettu pysähtymäänkin, sanoi, »heitä, veliseni, vaikka tuohon mättäälle, tahi tuohon kivelle, pidätä hiukan, että pääsen hyppäämään… ka… no… hyvä isä kuitenkin tuota hullua härkää… henki tässä menee…» Ei auttanut mikään, härkä porhalsi eteenpäin kuin valtautunut vene koskessa, ja niin toi hän ketunkin Immilän tanhualle että heiskahti vain. Ja sielläkös oli vaari vasta nokkelana kohta kettua takakäpälistä kiinni tarraamassa, heittäen hänet kuin tappurakuontalon karsinan nurkkaan, niin että mätkähti. Mahdottomasti mielissään hän sitten vei härkänsä suitsun ääreen, niitti sille kaikista mehukkainta apilaa eteen, kynsiskeli sarvenjuuria; silitteli niitä suuria korvahörppänöitä ja taputteli sitä metisin mielin.

Seuraavana aamuna ukko taas härkäänsä hyväilee ja taputtelee sekä sanoo: »Ei sinun, härkäseni, enää tarvitse mennä sinne jokiluhtaan syömään, ellet itse tahdo, vaikka hauskaahan silti olisi, jos vielä jäniksenkin saisit tuohon samaan joukkoon hankituksi. Kas silloin meillä alkaisivat oikein hyvät päivät.» — »Vielä sinne jäi minulle paljon hyvää laidunta», ilmoitti härkä siihen, »niin että kai minä sinne vielä tänään menen jälkiäni parsimaan. Ja jos sattunee jänöjukka tielleni, niin keveästihän tuo toki kotiin kulkeutunee.» Ja niin härkä taas lähti mennä heistelemään, että tanner kumisi.

Ja eikös sattunutkin taas mukavasti! Ei ollut härkä kauan siellä luhdassa ollutkaan, kun jo ilmestyi jänö siihen äärelle kuukkimaan ja nuuhkimaan, että mitä se härkä siinä raataa. Härkä näkee hänet silmännurkallaan ja hymähtelee itsekseen, että eiköhän tuokin pian pyri siihen samaan eiliseen lystinajoon. Ja aivan oikein! Jänis hetken kuluttua varovaisesti tiedustelee, mihin kettu oli eilen matkustanut, kun sitä oli sellaisella kiireellä kyyditty, ja härkä selvitti, ettei kettu mihinkään ollut matkustanut, vaan oli vain ollut lystinajossa. »Saisiko tällainenkin kenkkulasääri koettaa?» kysyy nyt jänis nöyrästi ja huonoksi tekeytyen, johon härkä hyväntahtoisesti vastasi, että mikäpäs siinä, kun on noin keveäkin, hyppää vain selkään silloin kun hänelle tulee kotiin lähtö.

Hyvillään siinä sitten jänö kuukki ja nuuhki härän vaiheilla koko sen päivän ja aivan oikein illalla, kun härkä läksi kotiin, hypätä pinkaisi tämän selkään. Ja sitten kun taas mentiin, niin se oli menoa. Jänis olisi varmasti pudonnut, ellei olisi karvoistaan juuttunut tervaan niin kiinni, ettei päässyt irtautumaan, ja niin heitti Immilän vaari hänetkin karsinaan kuin ruskean villatukon. Sitten vaari ihan mesi suussa saatteli härkänsä parhaaseen kastikasnurmikkoon, nimitteli häntä ylimmäksi ystäväkseen ja hyväntekijäkseen sekä määräsi, että syödä syyhyryttele ja purra pryyhyryttele nyt siinä ikäsi sitä parasta nurmikkoa. Ja härkäkin oli mielissään sekä ylpeänä kaikista puuhistaan ja ammahteli kumealla ja kehuvalla äänellä:

»Kaksipa kalosarvustani,
Kaksipa hörppäkorvastani,
Kaksipa silmämäljäriä!
Pää kuni Jumin kurikka,
Häntä kuin Hämehen miekka,
Kieli kuin kesäorava!»

Seuraavana aamuna Immilän vaari sitten myhähteli itsekseen ja otti kaikista suurimman puukkonsa, joka oli niin pitkä, että se olisi kelvannut kohtalaiselle miehelle vaikka miekaksi, tarttui kovasimeensa ja meni istumaan karhun karsinan kynnykselle. Siinä hän sitten kuin omia aikojaan rupesi hioa jylkyttelemään puukkoansa, sylkäisi väliin kovasimeen ja taas hioa nytkytteli. Karhu heräsi siihen, meni katsomaan karsinan raosta, mitä oli tekeillä, ja näki ukon hiovan isoa, kamalan näköistä puukkoa. Ei karhu ensiksi siitä kuitenkaan välittänyt, mutta vähitellen rupesi tuo hiomisen jarnutus ilkeästi hänen selkäänsä karsimaan. Kuta kauemmin ukko siinä teki työtänsä, sitä ilkeämmäksi kävi karhulla olo, kunnes hän ei voinut enää hillitä itseään, vaan meni ukon puheille. »Miksi sinä, ukko, siinä veistäsi hiot?» kysyi hän. Ukko silloin vastata sihautti hampaattomasta suustansa: »Hionpahan vain, jotta olisi kunnollinen ase, millä noita vanhimmaisia tappaa!» Kontion kuullessa sen herkesi hänen sydämensä hetkeksi lyömästä ja hän lepsahti istualleen karsinan kynnykselle. »Onkos tämä nyt laitaa!» sanoi hän tärisevällä äänellä, »että uhkaat lähimmäistäsi moisella kohtalolla! Älä nyt sentään minua tapa, sillä saattaisihan minusta olla sinulle apuakin, jos tarkoin tuumittaisiin.» Ukon silmät välähtivät viekkaasti, mutta ynseästi hän kuitenkin tuumi: »Mitäpä apua sinusta olisi! Parasta on, kun lyön sinut penkkiin ja vedän nahan orteen, niin siitä aina sentään markkinoilla rahoja heittää!» — »On vainonkin», intti karhu, »minusta se vasta apu lähtee! Jos säästät henkeni, niin tuon sinulle suuren hevoslauman ihan ikiomaksesi.» — »Hevoslauman!» ihmetteli nyt ukko halveksivasti, sylkäisi kovasimeensa ja rupesi päättäväisesti ja entistä suuremmalla innolla hioa karnuttelemaan. Karhu hätäytyi ihan kokonaan. »Varmasti tuon hevoslauman!» vannoi hän, »vaikka heidät olisi sitten kuninkaan haasta haettava.» Ukko pysäytti hiomisensa ja epäili: »Tokko tuosta mitään syntynee — mutta vannotko pääsi kautta?» — »Vannon!» lupasi karhu. »No pitänee miehen sanaa uskoa», arveli nyt ukko ja päästi hänet menemään varoittaen: »Mutta muistakin, että sen hevoslauman pitää olla vähän äkkiä täällä, muuten tuleekin tiukka kaulanleikkuu!» — »Kyllä, kyllä!» lupasi karhu ja meni.