Tehtyään tällaisen urakan karhun kanssa siirtyi Immilän vaari suden karsinan eteen ja alkoi hioa jylkytellä sitä kamalata puukkoansa. Kestihän susikin sitä ääntä vähän aikaa, mutta ei kuitenkaan kauan, sillä niin tavattoman ilkeästi tuo hiomisen ääni karsi selkäluita. Susi irvisteli synkästi ja kysyi lopuksi vihaisesti vaarilta, mitä tämä nyt oli siihen tullut hioa jarnuttamaan. »Hion», vastasi sihauttaen vaari, »tätä hyvää puukkoani, että olisi oivaa asetta, millä noita viirunaama-vanhimmaisia tappaa». Enempää ei sudelle tarvittu, hän ymmärsi heti kaikki ja nöyryytti paikalla luontonsa. »Kuule, äijä!» sanoi hän vapisevalla äänellä, »jos vain säästät henkeni, tuon sinulle suuren lehmikarjan.» Vaari pysähdytti hiomisensa ja höristi korviansa. »Lehmikarjanko?» kysyi hän ja nauraa hörähdytti, »mistäpä sinulla, jäykkäselällä, lehmikarja?» — »Tuon», vakuutti susi tuskissaan, »vaikka hänet itsensä kuninkaan tarhasta olisi haettava». »Ka, pitänee miehen sanaan luottaa», arveli silloin ukko ja päästi suden menemään varoitten: »Käykin kiireesti se karja hakemassa, muuten on pian puukko kurkullasi.»
No, se oli sitten sitä myöten selvää. Ukko kohautti mielissään housujansa, kiristi tuppivyötänsä ja siirtyi revon karsinan eteen hioa jarnuttamaan sitä kamalata puukkoansa. Nytkytteli, nytkytteli siinä aikansa, taas sylkäisi kovasimeen ja uudelleen itsepintaisesti hioa jarnutteli, niin että revolla vihdoin rupesivat ankarat vilunväreet mennä puhaltamaan pitkin selkäruotoa, vaikka kuinka olisi koettanut makuuttaa päätä käpälällä ja olla nukkuvinansa. »Piessan äijänkäriläs!» suutahti hän jo ja leuhautti leveätä häntäänsä, mutta eipä se äijään näyttänyt vaikuttavan. Ja kun repo kurkisti karsinan raosta, näki hän, kuinka ukko silloin tällöin kolkosti heilautti puukkoansa ja aina väliin uhkaavasti suullansa sihautti. Jo meni silloin revoltakin luonto tykkönään ja hän kysyi nöyrästi: »Miksi sinä, ukko, veistäsi hiot?» — »Ka hion», vastasi ukko, »jotta olisi kelvollista asetta mitä käytöllä, kun tässä ruvetaan noita vanhimmaisia tappamaan.» Silloin huomasi repo kaikki vanhat keinonsa turhiksi, heittäysi armon penkkiin ja lupasi ukolle lammaskatraan, jos tämä vain säästäisi hänen henkensä. Ja vaikka ukko kovasti epäilikin ketun sanaa, päästi hän hänet kuitenkin, kun toinen vannoi pyhät valat, että hän tuo lammaskatraan, vaikka hänet ihan keisarin karsinasta pitänee hakea.
Mitäpäs siinä sen enempää! Ukko siirtyi jäniksenkarsinan eteen istumaan. Monta jurautusta ei hänen tarvinnutkaan kovasimellaan tehdä, ennen kuin jänis hulluna pelosta poukkoili ylös karsinan seiniä pitkin ja vepitti suullaan täristen kuin kaisla virrassa. »Mitä sinä, ukko, veistäsi hiot?» kysyi hän pöllötellen silmillään kauhuissaan. »Hion», vastasi ukko, »jotta olisi tukevata terästä, kun tässä ryhdytään noita nuorimmaisia tappamaan.» — »Älä minua tapa!» pyyteli jänis tuskissaan, »minä tuon sinulle vaikka mitä, kunhan vain et tapa.» — »No mitä sinulla sitten olisi lunastimeksi tuotavana?» Jänis pöllötteli kovasti miettien sitä kaikista parasta, mitä ukolle tarjoaisi ja sanoa hurautti lopuksi: »Minä vaikka tuon sinulle itsensä kuninkaan tyttären kultapatjat!» — »Ohoh!» nauraa sihautti siihen Immilän hampaaton vaari, »kun kerta sellaiset aarteet tuonet, niin tottahan nyt sillä hinnalla sinut irti päästän», ja niin päästikin.
Sellaiset teki Immilän vaari kaupat niiden härän tuomien lystinajajain kanssa ja meni siitä härällekin kertomaan. Ruvetaan siinä vain sitten niitä tuomisia odottelemaan.
Jopas sitten eräänä aamuna, kun äijä oli porrasten päässä silmiään pesemässä ja miettimässä, että taisivatpa ne metsän miehet sittenkin vetää häntä huulesta, kun ei rupeakaan mitään näkymään, kuuluukin metsästä kovaa jytinätä kuin olisi ukkonen ruvennut jyrisemään. Ukolla lensivät silmät pystyyn ja korvat höröön. Jytinä kasvoi, ihan maa tuntui täräjävän, ja siinä samassa ajaa hurautti kontio pihaan yhdeksän silkkimustaa oritta, niin että niillä hännät heiluivat, harjat leiskuivat ja silmät tulisesti säkenöivät. »Siinä on sinulle yhdeksän kuninkaan parasta oritta!» huusi karhu ja auttoi vielä vaaria ajamaan villit hevoset tanhua-aitaukseen. Ja ukkokos oli vasta mielissään ja kiitteli karhua, joka niin uljaasti oli lupauksensa pitänyt. Oli nyt hevosta Immilässä sekä myydä että auran eteen valjastaa.
Taas kun äijä seuraavana aamuna Seisoi tupansa portailla ja arveli, että mitenkähän käynee sen suden lehmikarjan, niin rupeaakin kuulumaan salolta aivan mahdoton meteli. Maa täräjää, ilma vavahtelee ammumisen voimasta, ja kohta ajaakin hukka pihaan mahdottoman suuren lehmikarjan. On siinä nupopäätä, on kyyttöä ja laikkokylkeä, kaikki niin kiiltäväkarvaisia ja lihavia, että utaret ihan maata laahaavat. »Siinä on sinulle kuninkaan paras lehmikarja», ilmoittaa susi ja kaahaa yhtenä ukon kanssa lehmät härän luo sinne kastikasnurmikkoon syömään.
No niin, hyvinhän tämä kaikki tuntui menevänkin. Seuraavana aamuna taas portailla seistessään ja pyyhkiessään rasvaista maitoa partahaivenistaan kuuleekin ukko sellaista rapinaa kuin olisi pieniä kiviä hyppyytetty suuressa seulassa. Ja kohta rupeaakin kuulumaan tuhansien pikku kavioiden kapsetta, mäkätystä, määkimistä ja saparon lerkutusta, ja siinä samassa ajaa repo vasta muhkean lammaskatraan pihalle. On siinä pitkäsarvista pässiä, on vuonaa ja emälammasta, niin että selkää vilisee piha täynnään kuin aaltoa. Mieluisasti ukko taas saatteli lampaansa talteen, kiitteli ja silitteli repoa ja ihan kahta kämmentä läimäytti, kun olivat; niin perki hyvin kaikki hänen tuumansa menestyneet. — »Puuttuisipa vielä,» myhäili hän, »että jänis toisi ne kuninkaan tyttären kultapatjat, niin saisi jo sanoa, että sain kaikki, mitä halusin, ja vielä pikkuisen lisääkin».
Niin, kuinka olikaan jänikselle käynyt? Hän oli lähtenyt laukkaamaan kuninkaan hoviin, niin että sääret olivat olleet takana ojossa, ja tullut niin kuninkaan sillan päähän. Heitukat siinä katsovat, mikä kumma hyppii sillan päässä — jänishän se olikin. Kun jänis näkee heitukkain tulevan, niin se sanookin heille: »Hyppisin koppisin kuninkaan sillan päässä, vaan en, varajaisi!» Heitukat tästä hämmästyvät niin, että ovat selälleen lentää, ja arvelevat, ettei moista jänistä ole ennen nähtykään. Kysyvät sitten, mitä jänis haluaa. Silloinpa jänis vastaa: »Hyppisin koppisin kuninkaan pirtissä, vaan en varajaisi!» Heitukat nyt arvelevat, että tämä suittaa merkitä vallan ihmeitä ja käyvät ilmoittamassa itsellensä kuninkaalle, minkälainen jänis on tänne ilmestynyt, että se vaatii päästä ihan tänne pirttiin hyppimään ja koppimaan. »Ka mikäs estää», määrää kuningas, »se kun vain laskette tulemaan, kun halunnee». Ja kuninkaan tytär, joka siinä isänsä vierellä kultapatjoilla makasi ihanana kuin aamurusko, taputti ilosta pieniä käsiään, kun sellainen ihme-elävä nyt saadaan nähdä. Tulee jänis, touhottaa, ja panee kuninkaan pirtin lattialla että hyppis koppis, ja sitä kuninkaan tytär nauraen katsoo. Jo kysyy taas kuningas, mitä asiaa jäniksellä sitten oikein oli. »Hyppisin, koppisin», sanoi jänis, »kuninkaan tyttären kultapatjalla, vaan en varajaisi». Kaikki siitä nauramaan, että onhan tämä nyt ihmeellinen jänis, ja kuninkaan tytär antaa hänelle sitten kultapatjansa. »Hypi ja kopi nyt siinä!» sanoo hän antaessaan. Mutta eipä ehtinyt kuninkaan väki sitten sen enempää huomata kuin että jänis tempasi patjan hampaisiinsa, viskasi selkäänsä ja katosi aukinaisesta ovesta kuin vilaus, josta ei sen enempää kuultu eikä nähty. Ällistyneenä vain jäätiin korvallista kynsimään, että olipa, totta vieköön, aivan tokiotto jänis tämä.
Kun sitten Immilän vaari seuraavana aamuna pirtissään juuri tuppivyötänsä kiinnittelee, kuuleekin hän rapinaa ja laahaamista oven takaa. »Yhyh!» rykäisi hän itsekseen, »eiköhän vain olekin siellä jänis niitä kultapatjoja laahaamassa». Ja minkä vuoksi ei ole! Kun ukko avaa oven, niin aivan oikein sieltä jänis hikipäissään hampaissaan raahaa ihanata kuninkaan tyttären kultapatjaa portaita ylös ja antaa sen ukolle, joka nyt hänet mitä parhaiten kiittelee. Niin oli siis loppunut se mahdoton tavaran ja hyvyyden hankkiminen ja siitä asti oli köyhyys Immilästä kaukana.