PELKO PAHIMMAT TEKEE.
Ohtosen! ainoiseni,
Mesikämmen kaunoiseni,
En sua kiellä kiertämästä,
Enkä käymästä epeä.
»Tällainen se sitten oli tarina siitä, miten minun esi-isäni toi Immilään kaiken sen rikkauden», ilmoitti härkä lopuksi ja huomautti vielä jurosti: »Mutta ei sitä nyt enää muisteta ollenkaan, vaan iltikseen aiotaan minut teurastaa häämierolle rokkalihoiksi.»
Kukko, ruuna ja sika sekä jänis olivat nukkuneet härän pitkään ja harvakseen jutellessa. Kissa sen sijaan, joka on yöeläin, oli kuunnellut sitä ja sanoi:
»Olipa siinä tarinaa kerrakseen, oli! Mutta tietääpä ne Immilän väet, samanlaisia touhakkeita kuin tuo niiden kuuluisa kukkokin.»
Sitten kisa katseli hehkuvilla silmillään härkään päin ja sanoi: »Kylläpä nyt onkin pimeä, ihan kuin tervaa kaikki. Kuulitko muuten äsken tuolta ulkoa sellaista hiljaista tissutusta ja kähnimistä?» Kummastuneena härkä kielsi, jolloin kissa taas sanoi: »Kyllä siellä varmasti joku oli ulkopuolella nuuskimassa. Kunhan vain eivät olisi niitä tihulaisia.» — »Mitä ihmeen tihulaisia?» kysyi nyt härkä, ja heräsivät siinä jo toisetkin, kun oli härän yksitoikkoinen jorotus keskeytynyt.
»Käh-käh-käh!» kiivastui siitä kissa, kun kaikki tällä tavalla rupesivat häneltä niistä tihulaisista kyselemään. »Mistäpä minä tiedän!» sanoi hän, »kylällä vain kuulin ihmisten sanovan, että senkö tonttuja ja tihulaisia lie ruvennut asumaan tuolla Katilan autiotuvassa, kun siellä kuuluu sellaista liikettä alituisesti olevan. Ne tihulaiset ja tontut, ne ovat taas sellaisia paholaisia, mitä lienevät; niitä kuuluu olevan jos kuinka monisarvisiakin, ja jos ne valtaavat jonkun asunnon, ei niitä tahdo saada millään pois. Kuulin isännän kertovan sellaisesta talosta, ja sen omistaja oli luvannut vaikka mitä sille, joka saisi sen paholais-äijän pois hänen suuresta tuvastaan, kun se siellä oli ruvennut alituiseen ja varsinkin öisin möykkämään.» Näin selitti kissa oudosteleville kuulijoilleen, mutta härkä sanoi tyynesti: »Jos hän tänne yrittää, niin lähtö täältä tulee. Ruvetaan nukkumaan vain, hyvät veljet!»
Siinä samassapa kuuluikin ulkoa sellaista kähnimistä, että sen huomasivat kaikki pirtissä olijat, ja ennen kuin ehdittiin sen enempää sitä ajatella, ilmestyi oviaukkoon mahdottoman suuri ja musta haamu, kuin olisi itse jättiläinen yrittänyt siitä sisään kävellä. Samalla se päästi oudon ja hirvittävän äänen, lähtien menemään peremmäksi tupaa. Jäätävä kauhu silloin valtasi tuvassa olijat, mutta vain hetkeksi, sillä pian selvisi härkä säikähdyksestään ja karjaisi: »Mikä tänne tulee yörauhattomuutta tekemään!» sekä tölmäsi samalla voimainsa takaa outoa rumilasta kylkeen, niin että tämä pyllähti nurinniskoin lattialle. Eikä se ehtinyt enää päästä kunnolla siitä jaloilleen, kun ruunakin jo oli saanut mielenmalttinsa takaisin, heitätti takapuoltaan ja lasketti molemmilla takakavioillaan tulokasta otsaan sillä seurauksella, että tämä meni ilmassa ympäri kuin jalasta lentänyt tallukka. Jopa pakeni tulijalta luonto ja kovaa ääntä pitäen se rupesi hakeutumaan takaisin ovelle päin. Siinäpä silloin jänis alkoi laukata ympäri penkinaluksia kuin kerä, ja kun rumilas sattui menemään lähelle liettä, sähähti sieltä kissa hänelle vasten naamaa kuin olisi tuhannella äimällä yhtaikaa pistää jurautettu. Huumautuneena syöksyi tulija silloin suinpäin ovea kohti, mutta vielä mennessä ehti sika rohmaista häntä torahampaillaan sääreen. Jytinää vain kuului hetken yön pimeydestä ja niin oli tihulainen hävinnyt sen tiensä. Rauhassa pääsivät vihdoin eläimet yötänsä viettämään.
Mitä oli sitten oikein tapahtunut?
Eihän mitään sen kummempaa kuin että kettu liuvari oli sattunut näkemään kotieläinten kulkueen ja seurannut varovasti perässä nähdäkseen, minne he oikein olivat menossa. Huomattuaan heidän menevän Katilan autiotupaan ja kaikesta päättäen aikovan jäädä sinne yöksi oli ketulle juolahtanut sukkela tuuma mieleen. Tästähän nyt karhu saisi korvauksen niistä kuolleista hevosista, joista hän sille oli äsken valehdellut, ja siinä sivussa saisi hänkin, kettu itse, maistaa hiukan tuoretta lihaa. Tuumasta toimeen! Hän läksi kiireesti mennä litvittelemään sinne päin, jossa arvasi karhun oleskelevan, eikä aikaakaan, kun jo löysikin hänet yksinään pimeässä korvessa nuuhkailemassa. Mutta hän oli nyt pahalla tuulella, kun olivat selkä ja sivut kipeät sen soiton opettelemisen jäljeltä, ja muljautti vihaisesti kettuun päin. »Mitä kureja sinulla nyt on?» kysyi hän istahtaen mättäälle. »Ei, eno kuoma, nyt joudetakaan istumaan!» sanoi kettu, »nyt onkin vasta maku pirtissä.» — »Missä pirtissä?» kysyi karhu epäilevästi. »Katilan autiopirtissä», selitti kettu, »ei ole muuta kuin menet ja otat vain! Tule pian perässäni, niin äkkiä on haju nokassasi.» — »Tiedä häntä — niitä sinun makujasi», murisi karhu ynseästi, »onhan niitä tässä jo tullut kylliksi maistelluksi.» Hänen uteliaisuutensa oli kuitenkin herännyt ja kun nälkä myöskin samassa jylisytti hänen vatsaansa, lähti hän tulla nulkkaisemaan ketun perässä, joka mennä lipoi liukkaasti edellä.