Kun tultiin perille, houkutteli kettu karhun yksinään tupaan sanoen itse olevansa niin heikko ja kehno, että olisi vain tiellä, kun niitä isoja eläviä ruvettaisiin penkkiin lyömään. Karhu, jonka voimia kettu samalla ylisteli ihan taivaan tasalle, ylpistyi siitä entistä enemmän ja sanoi: »Jahka minä sitten menen. Mutta vartioi sinä ovella, etteivät pääse pakoon livahtamaan.» »Kyllä», sanoi kettu, »kyllä vartioitsen, eivätkä ne tästä minnekään mene niin kauan kuin minulla on edes hiukan vaikkua kynnen alla, jotta alahan vain rynnistää.»
Vähän ajan perästä rupesikin tuvasta kuulumaan sellainen rytäkkä, että ketulla nousivat karvat pystöön. »Rovastipa se eno nyt siellä painiikin», arveli hän, »on tainnut se härkä ruvetakin puskusille, antamatta tappaa itseään aivan ilmaiseksi. Ja jos hyvinkin hevonen vielä potkaista säväytellee vasten otsaa, niin lujat siinä pitää olla ruoanhankinta-aikomukset, jos mieli asiansa lopulleen toimittaa.» Eikä kettu ehtinyt juuri sen enempiä tuumallakaan, kun samalla tuvan sysimustasta oviaukosta lennähtääkin musta rumilas kuin heinähaasia hänen eteensä pihalle ja alkaa mennä vyöryä hirveätä vauhtia metsää kohti. Kettukin meni siinä hiukan sekaisin luullen, että se hänen vahdittavansa härkä tässä nyt puikkii pakoon, ja pemahti uljaasti hänen jälkeensä päättäen ottaa hänet kiinni. Pimeässä korvessa laukataan peräkkäin ja jo kettu tapailee ajettavansa häntävilloja, kun siinä samassa hajusta huomaakin, että karhuhan se vietävä onkin. Samassa tämäkin pysähtyy ja huitaisee vihaisesti kettua käpalällään ja sanoo: »Täytistäkö siinä minun hännässäni repalehdat; kun annan tuosta kämmenestäni sinulle korvatillikan, niin märän sijan pitää vain jäädä!» Ja sitten karhu istahti mättäälle, heilutteli päätänsä, piteli kylkiänsä ja rupesi surkeasti voivottelemaan ja valittamaan.
»Eno, mikä teitä vaivaa?» kysyi kettu muka ihmeissään, vaikka ymmärsi kyllä kaikki mitä oli tapahtunut, »ettekö saanutkaan sitä makua nitistetyksi hengiltä?» Synkästi muljautti häneen nyt karhu ja vastasi: »Makua!» sanoi hän, »ei siellä mitään makua ollut, mitä lienevät olleet tihulaisia tahi tonttuja kaikki tyynni. Tuskin pääsin tuvan kynnykseltä sisään, kun samassa jo kraatari tölmäsi minua kylkeen julman suurilla saksillaan, niin että olivat kylkiluuni poikki mennä. Mukkelismakkelis tuuskahdin siihen permannolle. Tuskin se oli tapahtunut, kun samalla jo seppä jysähdytti minua hirveällä moukarillaan otsaan, ja sotamies, pinkkapöksy, mikä lienee ollut — vanha se ainakin oli, koska oli vaikeahko — rupesi laukkaamaan ympäri penkinaluksia miekkaansa etsien, jolla olisi minut tyyten lopettanut. Toinnuttuani siitä rupesin sitten pyrkimään ovea kohti ja sorruin lieden luo, ja sieltäkös vanha akan rona sähähti silmilleni niin että olin sokaistua.
»Ovella vielä suutari rohmaisi veitsellänsä sääreeni. Ja koko ajan kikkaniska kiljui orrelta, että 'ota koukku, pistä perään ja vedä tänne!'»
»No voi hyväinen aika!» ihmetteli kettu, »ja minä kun näin omilla silmilläni härän ja hevosen sekä vielä paljon muuta kansaa menevän sinne pirttiin. Kunhan et olisi erehtynyt ja tyhjää säikähtänyt?» — »Kuule, kettu», sanoi karhu, »paljoon pahaan olet minut jo houkutellut ja minä olen kaikki kärsinyt ja anteeksi antanut naapurirauhan vuoksi, mutta jos tätä vielä kauan jatkat ja minua petät sekä kaiken päälliseksi pilkkaat, niin minunkin pitkämielisyyteni loppuu ja minä nyljen sinut elävältä tuppeen. Muista se ja häviä nyt näkyvistäni vähän nopeasti. Parin viikon kuluttua meillä alkaa huhdan leikkuu ja tiedäkin olla silloin paikallasi!» Ja kettu ei enempiä käskyjä odottanut, vaan poistui nöyrästi ajatellen, että hullu suuttunutta härnää, vaan ei hän.
Mutta karhu läksi katsomaan halmettansa, jossa vilja jo kauniina ja satoisana keinuili. »Ei tästä tyhjän rehvaisemisesta ole mihinkään», ajatteli hän, »maanviljelys se on sittenkin paras miehen elättäjä.» Ja hän kahmaisi suuhunsa tähkäpäitä nähdäkseen, oliko niissä jo viljan hyvää makua — ei ollut vielä kovin paljon, mutta aluksi kuitenkin.
Tällainen oli se kotieläinten meno häitä pakoon. Kun Immilän väki pääsi hääviinoistaan selviämään, läksivät he etsimään elukoitaan ja löysivätkin ne kaikki sieltä autiotuvalta mehuisaa ahoruohokkoa popsimasta. Elukat ajettiin taas kotiin, mutta kun ei enää ollut mitään kiireellistä tuoreen lihan tarvista, saivat he rauhassa ruveta elämään vanhaan tapaansa.
LIII.
TOISIN ON HUKALLA HUOLI, TOISIN AMPUJAN AJATUS.
»Kun ei tuosta kyllin liene,
Syökse tanko taivahasta
Tahi kultainen korento,
Suulahalle suulakehen,
Tuonen lukko leukaluihin,
Manalan kivi kitahan!»