Niin tulikin vihdoin elonleikkuun aika. Taivas muuttui iltaisin niin viileän ja suloisen kuulakkaaksi ja syväksi, ilmassa oli raitis tuntu ja yöt olivat lämpimän hautovia ja kasteesta kosteita. Karhu keskeytti marjansyöntinsä ja lähetti sanan kasakoilleen sudelle ja ketulle, että nyt oli kiireesti lähdettävä huhtaa leikkaamaan, koska ihan kullankeltaisena ja raskaana siellä vilja korjaajaansa odotti. Ja huhdalle mennessään tunsi karhu mielensä ilosta läikähtelevän nähdessään kaukaa, kuinka Ilmolankin kaskilla ja pelloilla kuhilas nousi kuhilaan viereen, kun ihmiset uupumattomasti ahersivat.
Vaikka ketun ei olisikaan tehnyt erikoisemmin mieli työntekoon tällaisina raikkaina päivinä, jolloin metsonpoikasia tiheiköt pyrisivät täynnään, täytyi hänen kuitenkin totella karhua, josta olikin tullut tiukka isäntä. Eikä hän siinä leikkuussa keksinyt mitään veruketta, jonka varjolla olisi saattanut pysytellä laiskana, vaan hiki hatussa täytyi hänen kuin täytyikin leikata kyökkäistä toisten rinnalla. Vasta sitten kun ruvettiin eloja ajamaan riiheen, keksi hän edes sen, että sai sen ajan reessä istuksia, kun karhu ja susi vetivät. »Joka taakseen katsoo, sitä heitetään kirveellä!» sanoi hän, ja karhu sekä susi arvelivat, että ehkä lieneekin siinä sellainen taika, eivätkä uskaltaneetkaan taakseen katsoa.
Saatiin sitten elot ajetuksi ja riihi ahdetuiksi sekä lämmittää poruutettiin kovilla koivupuilla, että piti varmasti viljan kuivaa. Ruvetaan sitten puintihommiin. Karhu ja susi tarttuvat varstaansa kumpikin ja karhu sanoo revolle: »Mene sinä nyt parsille, kun olet noin keveä, ja lykkää lyhteitä lattialle, että pääsemme puimaan. Kun olet kylliksi niitä alas heittänyt, niin tule sitten sinäkin puida jutkistamaan.» Kettu totteli mielihyvin ja tuumiskeli siinä, millä keinolla pääsisi raskasta varstaa heiluttamasta. Hän heitteli lyhteitä lattialle aika läjän, niin että pöly pilveili, aivastaa raksautti siitä muka ja samalla pudottaa järäytti yhden parren karhun selkään. »Hös!» sanoi karhu, »mitä sinä niitä parsia pudottelet, joudu puimaan vain ja kiireesti, sillä johan tässä on lattia aivan täynnä!» — »Hyvät kuomaseni!» vastasi kettu ihan muka tuskissaan, »minähän täällä koettelen voimaini takaa näitä parsia pidellä, kun ihan väkisellä tahtovat niskaanne sortua! Puikaa te, putkaselät, vankat miehet, yksinänne, niin minä täällä parsia pitelen, etteivät enää päällenne putoa.» Toiset eivät halunneet enempää parsia niskaansa ja tyytyivät siis revon ehdotukseen, ja niin tämä koko riihenpuintiajan makaili siellä lämpimillä parsilla heittäen alas lyhteet ja silloin tällöin ilkeyksissään jonkun parrenkin, kun ne olivat niin raskaita muka, että ihan väkisellä hänen kynsistänsä kirpoilivat. Vähin hän siellä itsekseen hyräilikin, laulun laati moisen:
»Pui, pui, sutturukka,
Minä parsia pitelen,
Parret päähän paukahtaapi,
Laki päälle lankeaapi.»
Mutta karhu ja susi puida jumppasivat hiki hatussa, saivat työnsä valmiiksi, viskasivat ja niin oli siinä kolme läjää: yksi olkia, valtaisen suuri, toinen ruumenia, iso sekin, ja kolmas, pienin, puhdasta viljaa. Nähdessään toisten työlämpimän sanoi kettu karhulle: »Kyllä olikin jo aika viljojen loppua, sillä en olisi jaksanut enempää siinä jytäkässä noita raskaita parsia hallita — koetas, veljeni, kuinka hirveästi olen hiessä!» Ja hän ojensi karhulle otsaansa, joka olikin hikinen, kun oli veijari kuuman riihen parsilla lojunut, ja karhu sipaisi sitä kämmenenään ja murahti väsyneenä: »Hikinen näkyy olevan! Hyvä on, että olet kokenut osaltasi jotakin tehdä. Mutta kuinka tämä vuodentulo nyt parhaiten ja oikeudenmukaisimmin jaetaan?» Silloin kettu esitti nöyrästi:
»Helppoahan, hyvät kuomat, tämän jakaminen on! Totta kai niille, jotka enimmän työn ovat tehneet ja koko asiankin alkuun panneet, isommat osat saaliista tulevat.» Ja sitten kettu meni olkiläjän taakse ja kysyi: »Näkyykö minua täältä?» — »Ei näy», vahvistivat karhu ja susi. Silloin kettu meni ruumenkasan taakse ja kysyi uudelleen: »Näkyykö minua täältä?» — »No ei näy sieltäkään», todistivat taas toiset. Nyt kettu meni viljako'on taakse ja kysyi: »Entäs nyt?» — »No hyvinkin näkyy» ilmoittivat karhu ja susi. Silloin kettu sanoi: »No, tästähän tämä jakaminen mukavasti selviääkin — mitäs muuta kuin annetaan isoimmalle isoin läjä, keskimmäiselle keskimmäinen ja pienimmälle pienin läjä! Sitä vastaanpa ei pitäisi olla kellään paljoa sanomista?» — »No ei», tyytyivät siihen toisetkin ja niin oli vuodentulo jaettu. Karhu kokosi olkensa, susi ruumenensa ja kettu viljansa, vieden kukin osansa talteensa. Seuraavana päivänä oli puhe saapua yhteisesti myllylle uutista jauhattamaan.
Tullaankin sitten myllylle. Repo omassa pienessä härkinmyllyssään jauhaa jyrittelee ja myllyn tappi sanoo iloisesti: »Mistäs näitä sait, mistäs näitä sait? Onko tää uutista, onko tää uutista?» Karhu ja susi jauhoivat yhtenä toisessa isommassa myllyssä. Karhu suoltaa olkia kiven silmään minkä kerkeää, susi ruumenia, ja molempain kivet mennä sihistävät sileästi että tissis-tassis, hupsin-hapsin, siissun-siissun, syyssin-säässin. Kettupa riihikuivia jyviä näppärästi pistelee kiven silmään ja kivet jyrittävät hauskasti että jyrin-järin, rouskun-rauskun, hyyryn-lyyryn, kilkkis-kilkkis. Saapuvat siitä karhu ja susi katsomaan ketun jauhatusta ja kuulevat kummakseen hänen kiviensä panevan aivan toisella äänellä kuin heidän. »Miksi», ihmettelee karhu, »sinun kivesi panevat jyrin-järin, mutta minun tissis-tassis?» — »Ja minun», urahtaa susi, »panevat hissin-hassin, kun sinulla tuntuvat sanovan hörö-hörö.» — »Voi veikkoset!» remahti silloin kettu nauramaan, »ettekö te ole huomanneet panna pieniä kivennapuroita viljan joukkoon? Sen kun tein minäkin, niin vasta rupesivatkin kivet panemaan jyrin-järin!» — »Ahaa!» nauroivat karhu ja susi, »siinäkö se vain vika olikin — no äkkiähän se on autettu», ja niin tuppasivat molemmat äiät somerta kivensilmään niin runsaasti, että riittää piti ja äänen muuttua.
Jauhaa jyriteltiin siinä sitten riittävästi puurojauhoja ja ruvettiin puuhaamaan kotiinlähtöä. Kun karhu sitoi valtaisen suurta olkijauhosäkkiään kiinni, katseli hän aivan säälien ketun pikku pussosta ja sanoi: »Näytäs, kettu rukka, minullekin niitä jauhovähäisiäsi, minkälaisia ne ovat.» Kettu totteli, aukaisi säkkinsä ja siellä oli valkoisia, kauniita, vielä myllyn jäljeltä lämpimiä ja tuoksuvia jauhoja. »Mitenkäs?» kummastelivat nyt karhu ja susi, »sinun jauhosi ovat näin kauniita ja valkoisia, kun meidän ovat niin peräti ruskeita ja karkeita, melkeinpä mustia?» — »No olette tekin myllymiehiä!» sanoi siihen kettu, »tottakai jauhot ovat mustia, kun ei niitä ole pesty. Sitä vartenhan mylly on aina joen rannalla, että likaiset jauhot pestäisiin, sillä mustiahan niistä muuten tulee, kun on viljat savuriihessä kuivattu. Peskää nyt toki tekin jauhonne, mutta varokaa, ettei virta niitä vie.» — »Niin, mitähän olisi, jos koettaisimme noita pestä», arvelivat siinä karhu ja susi, ja päättivät koettaa. He menivät myllypuron rannalle ja pudistivat säkistään jauhoja virtaan — vilauksessahan ne menivät virran mukana. »Emme me tätä pesukeinoa osaa»; arvelivat he silloin ja päättivät syödä jauhonsa sellaisinaan, vaikka mustiakin olivat.
Kettu sitten keitteli hyvillä mielin puuroa valkoisista jauhoistansa ja makeaa siitä tulikin. Juuri kun hän oli sitä poskeensa pistelemässä, tuli karhu hänen luokseen ja kysyi: »Puuroako sinä syöt?» — »Ka puuroa, uutispuuroapa tietenkin», vastasi kettu. Karhu tuli uteliaana lähemmäksi katsomaan ja sanoi: »Voi kun sinun puurosi on valkeaa ja kaunista! Annappas kun minäkin maistan.» Kettu antoi, jolloin karhu makustellen tuumi: »Mitenkä sinä olet sitä keittänyt? Minun puuroni on niin kauhean karvasta ja pahanmakuista.» »Siinäpä se onkin konsti, keittämisessä», selitti repo. »Pantuani puuropadan haahloihin kypsymään hämmentelin sitä ensin hyväisesti peukalollani ja nousin sitten haahlaorrelle istumaan ja räydytin hännästäni rasvaa pataan. Siitä se vasta tämän hyvän maun sai. Tee sinäkin samalla tavalla äläkä ole milläsikään, vaikka vähän polttaakin: sitä parempaa puuroa tulee. Mutta muista: härkin vastapäivää, kauha myötäpäivää, ja vähän koskesta vaahtoa lisäksi — silloin kyllä hyvä tulee!» — »Vai sillä tavalla se puuro onkin keitettävä», ihmetteli nyt karhu ja läksi talolleen hänkin tätä keinoa koettamaan. Uudelleen hän pisti patansa haahloihin, kiehutti veden, sekoitti, siihen tasaisesti hierimellä karkeat olkijauhonsa, laittoi alle hyvän tulen, sekoitti uudelleen peukalollaan, vaikka sitä ankarasti vihavoikin, jopa viides varvas paloi, ja kiipesi sitten haahlaorrelle istua kököttämään. »Voi hyvä isä, kuinka polttelee, polttelee, puh-puh!» ähisi hän istuessaan siinä savussa ja takavillojen kärventyessä, »kyllä tämä hyvän puuron keittäminen on vasta kovaa työtä. Voi tulimmainen, kuinka reisiä ja pakaroita vihavoipi — eihän tätä mikään voi kestää! Paha on tällä orrella muutenkin istua, ähhäh! — eikö sitä rasvaa rupea jo tippumaan…?» Karhu koetti kurkistaa jalkainsa välistä pataan, joko sinne olisi ruvennut rasvalampareita ilmestymään, mutta hojeltuikin siinä samassa tasapainostaan ja pudota mätkähti omaan puuropataansa istualleen polttaen itsensä pahanpäiväisesti. »Voi sinua kettu ryökäle, minkä paulan minulle taas asetit!» älysi hän silloin koko asian ja karjahteli tuskissaan, rientäen sitä kyytiänsä myllypurolle viileässä vedessä takapuoltaan vilvoittelemaan. Kauhean ja lopullisen koston hän nyt vannoi revolle, uhaten ettei armahtaisi, vaikka toinen medeksi sulaisi hänen edessään.
Tällä välin oli sudellekin juolahtanut mieleen mennä katsomaan, minkälaista puuroa kettu kuoma oli saanut jauhoistaan, ja tuliaisiksi vei hän padallisen omaa mustaa, ruumen jauhoista keitettyä sotkuaan. Nähtyään ketun puuron ihmetteli hänkin sen tavatonta valkeutta ja pyysi maistaakseen. Kettu oli kuitenkin jo ruvennut pelkäämään, että työtoverit vielä huomaavat hänen petoksensa, ja mietti siinä, miten saisi suden petetyksi. Kun nyt susi pyysi häneltä puuroa, sanoi hän yhtäkkiä: »Katsopas, mikä tuosta sivuitse menee!» Susi ällistyi ja kääntyi katsomaan, mutta repopa samalla roppasi hänen padastaan omaansa aikamoisen määrän suden mustaa sotkua ja sanoi sitten, kun susi rupesi maistamaan: »Tuossa, suttu rukka, on parasta, otahan siitä.» Susi silloin vakaasti nosti kitaansa omaa puuroansa, tunsi kielellänsä sen hirveän katkeruuden, ja sylkäisi pois, sanoen miettiväisesti: »Yksi on mämmillä makunsa, yksi tapa talkkunalla, vaan lie väli maistajilla, huttukeiton keittäjillä — ei tämä ruoka minun suulleni sovellu!» — »Niin vain», myönsi siihen kettukin ja siirsi joutuin padat syrjään, ettei olisi tarvinnut uuden maistamisen vaaraan joutua.