Aika olikin jo ketulla saada pakotiensä selväksi, sillä tuoltapa näkyikin karhu tulla kaapaisevan hirmuisen näköisenä ketun taloa kohti. Ketulle tuli kova hätä päästä pakoon, mutta ei olisi mielinyt sitä sudelle näyttää, ettei tämäkin olisi hänen petoksensa perille päässyt. »Tuolla näkyy karhu kuoma tulevan kiireesti vierailulle», sanoi hän, »odota sinä tässä ja ota hänet vastaan ja sano, että minä menin hakemaan hänelle nauriita tuolta Horpon halmeen nauriskuopasta.» Näin sanoen kettu loikkasi tipperis tiehensä, mutta pysähtyi piilosta kuulemaan, mitä karhulla olisi sudelle sanomista. Raivoissaan karhu selitti sudelle, mitä oli tapahtunut, että koko riihenpuinti ja viljan jako oli silminnähtävästi vain ketun paljasta petosta, jonka uhriksi he molemmat olivat joutuneet. Ja sitten karhu näytti palaneita peräpuoltaan ja sanoi: »Toki se lienee minun surmani, se kettu pahalainen, ellei siltä ajoissa saatane henkeä pois! Nytkin se viekkaudellaan meiltä viljat kavalsi ja poltti häntäni ja peräpuoleni. Mistähän sen repaleen nyt voisi saada käsiinsä?» Kuullessaan karhun kertomuksen oli susikin saanut silmänsä auki ja ymmärtänyt revon koko oveluuden sekä ilmoitti heti: »Horpon nauriskuopalle se sanoi menevänsä sinulle hyviä nauriita hakemaan — se on siellä Horpon halmeen reunassa, tiedäthän?» — »Tiedänpä hyvinkin», todisti karhu ja kiirehti: »Ei nyt sitten muuta kuin kiireesti sinne ja nahka orteen!» Touhuissaan molemmat läksivät juoksemaan nauriskuopalle päin.

»Jokohan nyt lienee surmanhetkeni tullut!» ajatteli kettu hiukan huolissaan kuultuaan karhun kiukun ja nähtyään sudenkin yhtyvän samaan päätökseen. »Tottahan tosin on, ettei meidän naapurisovusta taida tämän jälkeen tulla mitään kunnollista, joten jonkun on paras väistyä, mutta lienenkö se sitten minä, sitä en varmaan ainakaan tällä hetkellä tiedä. Lienee parasta minunkin mennä sinne nauriskuopalle katsomaan, miten nämä kuomat siellä minua tappamaan ryhtyvät. Ehkä sentään tässä jokin keinoksi koituu, kun asiat aivan kireälle pannaan.» Näin ajatellen kettu lähti mennä litvittelemään karhun ja suden jälkeen.

Sattuipa niin somasti, että juuri kun karhu ja susi tulivat nauriskuopalle, ilmestyikin halmeen laitaan itse Horpon isäntä sen vankan ruunansa kanssa viimeisiä eloja pois viemään. Nähtyään hänet pysähtyi karhu epäröiden, sillä hänestä oli Horpon isäntä ilkeä ja vaarallinen mies, mutta susi ei ehtinyt häntä huomata, vaan loikkasi suoraan nauriskuoppaan, luullen revon olevan siellä. Arkaillen sanoi karhu hänelle silloin kuopan suulta: »Täällä on halmeella Horpon isäntä. Ole sinä siellä kuopassa piilossa siksi, kunnes hän poistuu, minä pistäydyn tuohon näreikköön.» Susi totteli ja kyyristyi tyhjän kuopan pohjalle. Mutta karhun hiljaa poistuttua ilmestyikin siihen kettu, joka kiireesti tukki kannella kuopan suun ja läksi sitten puhuttelemaan Horpon isäntää.

Tämäpä siinä taas reippaasti ajeli vankalla ruunallaan, joka ylpeästi heitteli häntäänsä ja asteli pitkin askelin. »Ka, kun on repo tuossa pellolla!» ihmetteli isäntä ja katseli jotakin asetta, millä sitä heittää, mutta kettupa silloin sanoi salaperäisesti: »Maku on nauriskuopassa». — »Häh!» kysyi isäntä, joka ei oikein ymmärtänyt, mitä repo tarkoitti. »Jotta maku on nauriskuopassa», ilmoitti nyt repo kovemmasti ja viittasi kuopalle päin. »Ahaa!» ymmärsi isäntä asian, tarttui kirveeseensä ja läksi menemään.

Ja nyt oli tullut vihdoinkin se hetki, jolloin Hukkalan vakaa, viirunaamainen ja leikkiä ymmärtämätön isäntä ketun kavaluuden ja pahuuden vuoksi menetti henkensä, jolloin hänen häätyi sanoa viimeiset jäähyväiset Metsolan ihanille ahoille, kankaille ja korville. Sillä kun Horpon isäntä varovasti avasi kuopan kannen ja hukka yritti hyökätä siitä ulos, antoi isäntä hänelle kirvespohjalla sellaisen täräyksen vasten otsaa, ettei siinä enempää tarvittu. Pian oli hukka sääret kankeina maassa kuopan vierellä ja isäntä vielä ilkkui: »Ähäh, lampaanvaras, joko loppuivat retkesi!» Ja pitkää aikaa ei kulunut, ennen kuin hukan nahka oli isännän olkapäällä ja kettu ahnaasti kalusi sen lihoja palkaksensa.

Se oli hukan surkea loppu.

LIV.

TOINEN KARHULLA AJATUS, TOINEN KARHUN TAPPAJALLA.

Lulloseni, lalloseni,
Omenani, ohtoseni,
Ällös olko milläskänä,
Ei sua pahoin pidetä:
Sima sulle syötetähän,
Mesi nuori juotetahan.

Kauhistuen oli karhu nähnyt näreiköstä piilostaan, miten sudelle oli käynyt. Hän päätti vaania tilaisuutta kostaakseen sekä ketulle että Horpon isännälle. Mutta kettu tiesi tämän kaiken ja pysytteli visusti poissa karhun kuuluvilta, eikä Horpon isäntää taas ollut niin helppo yllättää; hän oli ihminen ja ihmisillä on omat suojelijansa ja varjelijansa. Oli karhu viime aikoina kuullut Metsolassa sellaistakin, että nyt olivat ilmolaiset saaneet tehdyksi tiensä ympäri Suomenniemen, joten metsän miehillä ei muka ollut enää — sillä niinhän oli sovittu — oikeutta syödä heidän lehmiänsä ja lampaitansa. Mutta ei karhu sitä uskonut, kun ei noita teitä näky nyt enempää kuin ennekään: samat olivat täällä hänen mielestään mitattomat salot kuin aina.