Saatuaan viljansa korjuun rupesi Horpon isäntä sitten kyntämään sänkeä vankalla ruunallansa, sillä samalla, jota karhu oli aina vihannut. Kontio salavihkaa piti heitä silmällä aidan takaa, odottaen, että isäntä antaisi hänelle jonkun syyn käydä päälle; on näet karhulla luonto sellainen jalo, ettei se syyttä ryntää ihmisen kimppuun, ellei tämä itse asiaa jotenkin aiheuta. Niinpä kun nyt isännän kyntäessä auran kynsi sattui paksuun juureen eikä vankka ruuna jaksanutkaan pysähtymättä sitä irti kiskoa, isäntä suuttui hevoselleen ja ärjäisi suitsia riuhtaisten: »Äss, sinä karhun syötävä siinä!»
Oli näet ilmolaisilla usko sellainen, että se mikä metsälle luvataan, on sille myös annettava, jos se sitä itselleen vaatii; muuten ei hyvä seuraa. Karhupa tiesi tämän ja ilmestyikin kohta paikalla isännän eteen ja sanoi: »Koska se on minun syötäväni, niin anna pois! Kyllä minä sen syön.» Ja karhu näytteli keltaisia torahampaitansa ilkeän näköisenä. Horpon isäntä hämmästyi ja säikähti. »Älä, hyvä veli», sanoi hän, »syö tätä ainoata hevostani, sillä kuinka minä muuten toimeen tulen!» — »Syön!» vastasi karhu lyhyesti ja päättäväisesti. Horpon isäntä turvautui houkutteluun: »Eihän tästä», sanoi, »olekaan nyt syötäväksi, kun on kesäajoissa laihtunut paljaaksi luuksi ja nahaksi. Odotahan syksyyn saakka, että kerkeän lihottaa sen, niin syö sitten, jos vielä haluttaa.» Karhu katsasteli rotevaa ruunaa ja huomasi todella sen perin lyöttyneeksi ja laihaksi. »Olkoon menneeksi», myöntyi hän sitten, »mutta sitten syksyllä, kun on ensi lumen satanut, täytyykin sinun lupauksesi mukaan tuoda se tähän halmeen laitaan, että saan syödä sen.» — »Kyllä tuon», lupasi Horpon isäntä alakuloisena ja läksi kotiinsa, sillä hänellä ei haluttanut kyntää enempää tällä kertaa.
Tuli sitten Mikkelin seutu ja satoi kauniin ensi lumen sekä piteli pientä pakkasta. Murheellisena silloin Horpon isäntä muisti lupauksensa, valjasti ruunansa reen eteen, pisti kirveen kainaloonsa ja läksi ajelemaan halmeelleen sanoen akalleen menevänsä olkia sieltä hakemaan. Ajelee isäntä, nykyttelee hiljaa pitkin metsätietä, kun äkkiä huomaakin, kuinka repo seisoo keskellä tietä ja nostaa hänelle toista etukäpäläänsä. »Mitähän se tuo repo tuossa seisoo ja toisella käpälällä viittilöipi?» ajatteli isäntä ja pysähdytti ruunansa. Kettu heittäytyi silloin puheisille.
»Mitäs niin allapäin ajelet, Horpon isäntä?» kysyi kettu. »Tulin tyhmyyttäni», vastasi tämä, »sanoneeksi tätä hevosta karhun syötäväksi ja täytyy nyt se viedä sille.» — »Älähän huoli», lohdutti häntä repo ja kysyi: »Mitäs maksat minulle, jos pelastan hevosesi ja annan vielä karhun kaupan päälle?» — »Mitäpä minä», sanoi isäntä, »osannen sinulle antaa. Mitäpä pitäisi olla?» »No kieltä, keuhkoa, makeata maksaa», vastasi kettu, »mutta tyydyn minä siihenkin, kun vain yhdenkään karhun suolen mutkan antanet?» — »On siellä navetassa suuria kesällisiä kananpoikia, niin että ne saat, jos kelvannevat.» Kettu lipoi jo etukäteen huuliansa, mutta ei huomannut viekasta välähdystä isännän silmissä, vaan kysyi: »Sattuuko sinulla olemaan kotona sellaista kuivattua lehmänrakkoa?» — »On kyllä», vastasi isäntä, »kun tässä äsken teurastettiin, niin lapset puhalsivat sen ilmaa täyteen ja panivat pirtin orteen kuivamaan.» »Mene kiireesti hakemaan se», määräsi kettu, »ja tuo vielä mukanasi kahmalo kuivia herneitä sekä muutamia kuivia leppäpalikoita, niin saat nähdä, että kyllä tässä väkevällekin neuvo pidetään.» — »Jokohan sitten näillä neuvoilla apu tullee», epäili isäntä, mutta kävi kuitenkin kiireesti kotoansa hakemassa mainitut tarviskapineet. Kun hän tuli takaisin, huomasi hän ketun rypeneen lähteessä ja olevan nyt yltä päältä hilisevissä jääkalkkareissa, niin että siinä vasta ritinä kävi, kun kettu pitkää häntäänsä heilutteli. »Mitäs näillä vehkeillä nyt tehdään?» kysyi isäntä sitten, vetäen suutansa naurun irviin ketun jääkalkkareet nähdessänsä.
»Ota nyt», neuvoi repo, »tuo rakko ja pistä herneet sen sisään sekä sido sitten se häntääni — kas sillä tavalla niin — no hyvä! Sido nyt kaksi kalikkaa kaulaani ja vielä yksi häntääni — aivan niin. Kuule nyt tarkkaan! Kun menet halmeelle ja karhu tulee hevostasi ottamaan, niin minä silloin kiidän halmeen ympäri, rapisutan hernerakkoa ja kalkkaroitani sekä kalisutan näitä leppäpalikoita minkä jaksan. Kun karhu sen kuulee — ja kuuleehan se toki näin oudon äänen — niin se kohta sinulta kysyy, mikä se semmoinen rapisija on. Säikäytä sinä silloin kontiota kovasti, sano, että siellä on kuninkaanpoika karhunjahdissa — sellainen oikea karhujen tappaja ja miesten sitoja — sano mitä tahansa, kunhan vain pelottelet äijän oikein hyväksi. Saat sitten nähdä mitä tapahtuu.» — »Oli menneeksi», lupasi Horpon isäntä, »eipähän ota, jos ei annakaan!» ja lähti halmeelle.
Siellä olikin jo karhu odottamassa. Voi kuinka oli lihonut ja paisunut, kun oli koko pitkän syksyn marjoja ahminut ja maata köllötellyt pehmeillä sammalilla. Sen karva oli käynyt melkein mustaksi ja kiiltäväksi, ja niskaan sille oli kasvanut aika karvatypäs. Hyvällä mielin se nyt irvisti nähdessään miehen tulevan ja sanoi: »Sanasta miestä, sarvesta härkää! Näytpä haluavan pysyä miesten kirjoissa, Horpon isäntä, koskapa toit hevosesi syötäväksi. Se onkin minulle vallan sovelias eväspala, kun piakkoin aion tästä ruveta talvimakuulle. Riisuhan ruunasi valjaista, etteivät ole länkesi ja rahkeesi tiellä hampaissani, kun rupean syödä reuhtomaan.» Sääli oli isännällä vankkaa ruunaansa, joka siinä lihavana ja kiiltävänä karhua peläten korskahteli, ja hän kysyi: »Eikö tätä asiaa nyt voitaisi mitenkään sovinnolla järjestää? Näethän itsekin, että on aivan järjetöntä tappaa tällaista vankkaa työhevosta.» — »Ei», ilmoitti karhu, »ei voida! Nopeasti luokki maahan!»
Murheellisena silloin Horpon isäntä lähestyi ruunansa pääpuolta päästääkseen rinnuksen auki ja edes valjaansa karhun vimmalta säästääkseen, kun samalla pöheiköstä aivan läheltä kuului vasta kummallinen rapina, hilinä ja kalkutus. Karhu äkkäsi sen heti ja säikähti, sillä hän ei ollut milloinkaan ennen kuullut sellaista merkillistä ääntä. »Mikä rapisija se on?» kysyi hän isännältä, »kun noin merkillisesti kalkuttelee?» Nähdessään karhun säpsähtävän virisi hiukan toivoa isännän mielessä ja hän vastasi hyvin salamyhkäisesti: »Onpahan vain — semmoinen — jospa lienee itse kuninkaanpoika karhunjahdissa, kun sanovat sen näille maille aikoneen, ja ovat ne Harakkavaarankin metsämiehet jo pari viikkoa kontiota hakeneet. Sillä kuninkaanpojalla kuuluu olevan vasta tarkka pyssy, ja väljä!» — »Kuninkaanpoika ja karhunjahdissa!» hirvistyi siitä nyt kontio, »kun et sinäkään sanonut sitä ajoissa, että olisin tiennyt olla varuillani!» — »Eihän siitä mitään sopimusta ollut», sanoi isäntä, »hevonenhan sinulle ahmatille piti vain tänne tuoda. Mutta parasta kyllä on, että pidät silmäsi auki, sillä se onkin sellainen karhujen tappaja ja miesten sitoja, etteivät sen kynsistä ole vielä tähän hetkeen saakka kontiot irtautuneet, jos vain ovat kiinni joutuneet. Ja kiinnihän ne joutuvat, kun sillä on sellaiset kyttäkoirat, että vaikka kiven läpi hajun tuntevat.» — »Jottako vaikka kiven läpi», masentui nyt karhu aivan kerrassaan, »mikä minut poloisen nyt perii — houkka kun tulinkin tänne!» — »Jopa», sanoi isäntä, »houkka olit tosiaankin, sillä kyllä se on sellainen pyssymies ja metsämies, että tappaa se, minkä vain kiinni saapi — eikö tuo liene sinunkin surmasi. Mutta rupea nyt syömään tuota hevosta, että pääsen tästä kotiin, jos vielä sitä halunnet.» — »En minä nyt hirviä sitä syödä», sanoi karhu ja kun kettu samalla uudelleen ja entistä kovemmin siellä pensaan takana rapisutti kalikoitansa ja rakkoansa sekä huuteli huikeasti tiedustellen muka, olisiko missä karhua näkynyt, meni häneltä viimeinenkin luonto ja hän lupasi hätäyksissään Horpon isännälle: »Kun et, veli kulta, vain minua sille ilmoita, niin en minäkään syö hevostasi!» — »No en ilmoita», lupasi isäntä ja karhu köllähti pitkälleen siihen reen viereen, ettei häntä niin hyvin nähtäisi.
Nähdessään karhun siihen laskeutuvan ja ymmärtäen häneltä rohkeuden menneen nousi kettu isolle kivelle ja huutaa huilautti sieltä isännälle: »Mikä musta siinä sinun vieressäsi on?» Isäntä vilkaisi karhuun epäröiden, kun oli luvannut olla ilmoittamatta, mutta karhu kuiskutti hiljaa: »Sano, hyvä mies, että se on tervaskanto.» No isäntä silloin huutaa hivautti ketulle vastaan, että tervaskantohan tuossa on, näkeehän sen nyt sanomattakin. Silloin kettu sieltä kiveltään nauraa rämäytti hyvin pilkallisesti ja karmeasti sekä huusi taas: »No olet sinäkin hullu mies! Siinä seisotat päivän hevosta ja rekeä tervaskannon vierellä, mutta et älyä rekeesi sitä vääntää!» Isäntä taas vähän ymmällä vilkaisi karhuun, mutta tämä iski hänelle vain silmää ja sanoi: »Ole nyt vain vääntävinäsi minua rekeen aivan kuin tervaskantoa.» Mitäpäs siinä — Horpon isäntä tarttui karhua koipiin ja saikin hänet väännetyksi rekeensä kellelleen kuin tervaskannon ainakin, ja katsoi sitten kysyvästi repoon päin. Tämäpä taas römeällä äänellä nauraa hohottaa ja taas häntä moittii: »Olet sinäkin», sanoo, »hullu mies, kun et köytä kantoa kiinni — luuletko sinä sen röykkelöisellä tiellä siinä muuten pysyvän!» Isäntä rupesi jo ymmärtämään ketun yskää ja vilkaisi karhuun, joka kuiskutti hänelle vastaukseksi: »Ole köyttävinäsi, mutta älä, veli kulta, kovin lujaan köytä, vähäisen vain nuoritse!» Isäntä otti silloin vikkelästi köytensä ja veteli sillä karhun kiinni lyöden salavihkaa runsaasti lujia siansolmuja joka mutkaan, niin että kyllä piti pysyä kontion reessä. Sitten hän tarttui suitsiin ja aikoi lähteä ajamaan kotiin päin, kun repo taas siellä päräyttää häntärakkoaan ja uudelleen huutaa huilauttaa: »No voi sinua hullua miestä! Ethän sinä tule viisaammaksi, vaikka kuinka sinua neuvoisin. Kun tervaskanto milloin rekeen pannaan, niin tottahan siihen silloin kirves lyödään!» Tämän kuultuaan karhu jo hätäytyi ja kuiskutti rukoilevasti: »Älä, veli kulta, lyö, ole lyövinäsi vain! Lyö sivu pään, iske reen sepään!» Mutta Horpon isäntä ei häntä enää kuunnellut, vaan tarttui kirveeseensä, sylkäisi kämmeniinsä ja veti kontiota päähän, niin että ukko rukka inahtamatta siihen raukesi.
Se oli siis karhun, hallavaturkin metsänkuninkaan, surkea loppu, jonka oli aiheuttanut kettu, tuo kavala ja sääliä tuntematon eläin. Pian levisi sanoma karhun kuolemasta ympäri koko Metsolaa ja kaikki eläimet surivat häntä, sillä huolimatta joskus esiintyvästä julmuudesta ja raa'asta voimasta oli hänessä kuitenkin ollut paljon rauhallisia ja hyväluontoisia piirteitä, jotka olivat tehneet hänet miellyttävimmäksi metsän eläjistä. Ja sen tunnustivat kaikki empimättä, että hän oli ollut suoraluontoinen, perin rehellinen ja ylen ahkera mies, jolla kaikki työt teetettiin ja joka eli elämänsä tinkimättä niiden ohjeiden mukaan, jotka Tapio oli hänelle antanut. Hänen vikansahan ei ollut, että tähän rehellisyyteen yhtyi melkoinen määrä yksinkertaisuutta, jolle metsän kansa oli usein makeasti hymähdellyt. Muistellessaan karhuvainajaa lauloivat metsän linnut ylimääräisen laulun, jänikset hyppäsivät pari kolme liikaa kertaa ja kaikki tunsivat salossa outoa ja ikävää tyhjyyttä. Mutta kettua, murhamiestä, kammosi tämän jälkeen koko luomakunta.