E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
VORNA
Kirj.
OSMO IISALO [Eino Railo]
WSOY, Porvoo, 1916.
I.
Sopusuhtaisena ja kauniisti sinertävänä patsaana kohosi nuotion savu kuulaaseen ja aivan tyyneen aamuilmaan. Syyskesän hämärä ja kostea yö oli muuttunut kirkkaaksi ja kauniiksi aamuksi, antaen vain kaikkialla kimaltelevien kastepisarain todistaa äskeisestä kosteutensa runsaudesta. Nuotion päällimäinen tukki oli paksuudestaan huolimatta palanut melkein ontoksi ja oli parhaillaan kokoon riutumassa, osoittaen sen vierellä lepäävien miesten viettäneen pitkän ja levollisen yön. Vieläkin he nukkuivat raskaasti ja huolettomasti, raukeina rakovalkean tasaisessa hauteessa.
Toinen heistä — heitä oli nimittäin vain kaksi — oli pienenläntä, vanhemmanpuoleinen mies, jonka parrassa ja nahkalakin alta näkyvässä tukassa oli runsaasti harmaita haivenia. Mutta iho oli terveen tuntuista, vasken väristä, kuin ainakin sen, joka elää alituisesti ulkoilmassa, ja voimakasjänteisestä kaulasta saattoi päättää, että hän oli vielä parhaissa voimissaan ja pienuudestaan huolimatta sangen arvossa pidettävä vastustaja. Hänen pukunsa oli omituinen sekoitus muinaista suomalaisten pukua sekä nahkaa, ja saattoi nähdä, että hän oli ollut pakotettu itse sitä paikkaamaan niillä apuneuvoilla, jotka saatavissa olivat. Mutta sitä katsellessa kiintyi silmä kuitenkin hetimmiten hänen vyötäisillään olevaan vyöhönsä, josta hänellä riippui suuri tuohituppinen puukko, tulukset, useita isoja hampaita, kaikellaisia helyjä sekä koristeita, joiden laadusta ja tarkoituksesta ei ensi hetkessä voinut päästä selville. Kun katsoi siinä nukkuvaa ukkoa ja koetti saada lian ja ahavan läpi selkoa hänen kasvonpiirteistään, rupesi äkkiä tuntumaan, että tuo äijä tuossa oli enemmän kuin mitä vaatimaton ulkoasu saattoi antaa aihetta luulla.
Hänen toisella puolella nukkuva toverinsa oli nuori, pitkä ja harteikas mies, jonka kasvot herättivät heti huomiota jaloilla piirteillään. Ruokkoamattomasta tukasta, joka vaaleana ja tiheänä pursusi esiin hänen kairalakkinsa alta, ja kasvojen likaisuudesta huolimatta näki hänet heti kauniiksi ja miehekkääksi mieheksi, jonka vartalo pitkälläänkin todisti notkeutta ja voimaa. Hänelläkin oli vyössään pitkä puukkonsa, mutta ei kaikkia niitä muita koristeita, jotka toisella näyttivät olevan niin tärkeinä varusteina.
Petäjän oksassa nuotion vierellä riippui kaksi konttia sekä jousta ja nuolipussia; kaksi keihästä oli puuta vasten pystössä. Toisen keihään kärkeen oli pistetty mehevä punainen lihapalanen, ikäänkuin valmiiksi käristettäväksi. Vieressä männyn juurella olevat lihavarat sekä poronkarvatukot siellä täällä todistivat, että miehet olivat edellisenä päivänä hankkineet itselleen peuran lihaa muonaksi pitemmäksi ajaksi. Tyytyväisenä ja täysivatsaisena nukkui siinä niiden vierellä punainen pystykorva, väliin unissaan murahdellen. Kun vielä mainitaan pari kirvestä sekä joukko ruokatalouden alaan kuuluvia vehkeitä, on päästy selville pää-asiallisimmasta kalustosta tällä leiripaikalla, jonka sekasortoinen asu siellä täällä osoitti, että se luultavasti oli vasta edellisenä päivänä siksi valittu.