Täydellisessä turvallisuuden tunnossa olivat miehet nähtävästi levolle panneet ja yönsä viettäneet; varmaan se olisi kuitenkin hiukan häiriytynyt, jos he olisivat tienneet, että tuolta tuulen alta, rinteeltä heidän yläpuolellaan, kurkisteli paikalle varovasti ja aivan risunkaan risahtamatta mies, jonka kasvojen ilmeestä heti näki, että hän oli makaajille outo. Kummissaan ja säikähtyneenä, varovasti näreen takaa kurkottaen, hän sieltä katseli, aivan kuin ei olisi tahtonut saada kylläkseen heidän näöstään. Vihdoin huomattuaan lihaläjän äärellä nukkuvan koiran, joka ruoan paljoudesta velttona ja isäntäinsä rauhallisuuden sokaisemana ei viitsinyt pysytellä valveillansa, painui hän uudelleen nopeasti metsän peittoon lähtien kiireesti kulkemaan pois. Hänen puvustaan ja lyhyehköstä vartalostaan saattoi huomata hänet lappalaiseksi, vaikkakin lajiaan sopusuhtaisesti kehittyneeksi, suorasaariseksi ja kaunismuotoiseksi. Hänen pehmeät jalkineensa painuivat äänettömästi sammaleen, kun hän nopeasti katosi äärellä alkavan korven kuusikkoon, ja hänen kasvoillaan vilahtelivat vaihtelevat ilmeet.
Oliko nyt salainen aavistus sanonut molemmille erämiehille, että outo katse oli ollut lähellä, koska he ja pystykorva kapsahtivat äkkiä kaikin hereille? Vanhemman silmissä vilahti tuollainen äkillisellä silmäyksellä kaikki käsittävä epäluuloinen katse ja käsi tapaili sivulta keihästä ja kirvestä, kunnes samalla heräävä muisto ja taju sanoi, ettei ollut mitään vaaraa. Silloin lennähti makea hymy hänen hyväntahtoisille kasvoilleen ja hän käännähti naurahtaen vielä unen torkuksissa kamppailevaan nuorempaansa.
— Luulinpa totisesti, että pakanat ovat minun niskassani, sanoi hän. Olemme mekin miehiä, kun huoleti nukumme, vaikka saatamme olla ihan karhun pesässä. Nouse, Seppä, ja karistele nuoremmaksesi tuota petran palleata.
Ja näin sanottuaan kohosi puhuja pystöön osoittautuen harteikkaaksi, mutta silti keveän ja käppelän näköiseksi vanhahkonpuoleiseksi mieheksi, jonka sinisissä silmissä hymy ja hyväntahtoisuus tuntui olevan kuin kotonaan. Mutta hänen toverinsa kapsahti pystöön melkein käden avustamatta, notkeasti kuin jousi, ja vastasi mennen lihapalaa hakemaan ja venytellen voimakasta ruumistaan ja lihaksisia käsivarsiaan:
— Sekö täytinen meitä täällä ahdistaisi. Ja sanotaanhan, että sinulla, Lippo, on omat suojelijasi. Ne tietenkin panit illalla puolestamme valvomaan?
— Nepä, nepä tietenkin.
Lipoksi puhuteltu kohensi hymähtäen tulta parempaan liekkiin. Sitten hän sanoi toveriinsa katsahtaen:
— Tuo eilinen poro ei tainnut ollakaan villipeura, vaikka siksi luulit. Lappalaisen karjaa se oli, koska päästi siksikin lähelle, että nuolella sait haavoitetuksi. Vaikka lie ollut ihan mielikkiporo. Niillä on vielä näillä mailla laitumensa ja eteläisimmät valta-alueensa, joilla vain silloin tällöin verottajat käyvät. Miten ottanevat vastaan meidät, kun huomaavat, millä asioilla liikumme?
— Mitä heidän vastaanotoistaan, murahti nuorempi halveksivasti. Kun tulemme, niin tulemme, kun otamme, niin otamme, ja ei siihen heinäkengällä sanomista.
— Niin me sanomme aina, me, jotka etelästä tungemme tänne heidän asuinmailleen, sanomme väkevämmän oikeudella. Mutta mitä sanoo siihen heikko lappalainen, jota verottaa suomalainen, verottaa karjalainen ja venäläinen, ja joka pakenee kaikkien heidän edellään? Vääryyttä hän valittaa tehtävän, veristä vääryyttä. Näetsen minä, joka olen paljon heidän kanssaan elänyt ja heidän kodissaan asunut, olen oppinut huomaamaan, että laiha poikakin kärsii vääryydestä.