Tulija oli nuori mies, joka arasti ja varoen hiihteli tietänsä, aina välillä seisauttaen ja kuunnellen. Kun hän oli Sepän kohdalla ja seisattui siihenkin ikäänkuin jotakin epäillen, kohotti Seppä jo jousensa, mutta laski sen sitten. Hänen kasvoilleen kuvastihe ikäänkuin häpeän tunne ja hän laski aseen kädestään kokonaan epätietoisena, mitä tehdä. Kun mies sitten taas potkaisi sivakkansa liikkeelle, jäi hän miettien katsomaan menevän jälkeen, enää hänen estämistään ajattelematta. Hiihtäjä jatkoi matkaansa tietämättä, että tänä hämäränä talviaamuna oli surma hiipaissut hänen päätänsä lähempää kuin kenties koskaan aikaisemmin.
Mutta hänen näkyvistään kadotessaan kiiruhti Seppä nuotiolleen, hävitti tyystin sen jäljet ja jatkoi hiihtoansa omaa syrjälatuansa, vasta kauempana yhtyen vihollisten uomaan. Tämän teki hän siksi, että tuo äskeinen mies, jos hän huomaisi pääurasta syrjä-uran poikkeavan, luulisi jonkun matkueen jäsenistä siten hiihtäneen. Seppä arveli miestä nimittäin joksikin ryöstäjistä, joka oli lähetetty katsomaan, oliko takaa-ajajia ilmestynyt heidän jäljilleen. Kun Sepällä ei olisi ollut muuta tehtävänä kuin tappaa tuo mies, oli teko hänestä tuntunut vastenmieliseltä, varsinkin kun viisaus olisi vaatinut sala-ampumista. Jääköön henkiin ja menköön edelleen, oli hän silloin ajatellut, sillä jäihän mies sitenkin hänestä ainakin toistaiseksi kokonaan tietämättömäksi. Uudelleen potalsihe hän tarmolla liikkeelle, välillä haukaten taskustaan jäätynyttä lihaa aamiaisekseen.
Tuon miehen tulosta hän ymmärsi, että takaa-ajettavat eivät olleet enää varsin kaukana, vaikka olivatkin lähteneet liikkeelle aikaisemmin kuin hän. Mutta sen hän korvaisi sitä suuremmalla nopeudella. Toisekseen asiaa harkitessaan olisi hän mieluummin käynyt vihollistensa kimppuun öiseen aikaan, jolloin heitä oli helpompi nuotiolle lähestyä. Joka tapauksessa oli hänen nyt saavutettava ajettavansa voidakseen sitten päättää, mitä oli tehtävä, kentiespä mahdollisesti saaden Lipolle sanan, että hänen pelastuspuuhissaan oltiin.
Ja yhä enenevällä innolla työnteli hän menemään, niin että lumi vinkui pyrynä hänen ympärillään.
V.
Kun Lippo oli aamulla päivän valjettua lähtenyt verkalleen hiihtelemään pyydyksilleen, oli hän seisauttanut rantatörmälle ja katsellut kauan järvelle päin. Hänestä oli tuntunut hiukan erikoiselta tänä aamuna näihin tavallisiin toimiinsa lähteminen, miksi, sitä hän ei voinut ymmärtää. Mutta reippaasti oli hän silti matkansa alottanut lukien vanhat taatut metsämiehen lukunsa ja karkoittaen pois pahat aavistukset. Tuo Lailan, Aslakin ja Sepän asia se häntä piti rauhattomana, kun hän oikein tarkoin rupesi itseään tutkistelemaan, sillä hän pelkäsi siitä voivan koitua heille kaikille ikävyyksiä. Usein oli hän ollut Aslakin silmäin välähdyksestä huomaavinaan, kuinka tavattoman katkerasti hän suhtautui Sepän kömpelöön leikkiin Lailan kanssa, ja olipa hän kuullut Staalolta, että Aslak ja Laila olivat ruvenneet viime aikoina kinastelemaan käyden vihaisiksi ja toisilleen puhumattomiksi. Staalo ei ollut voinut ymmärtää syytä tähän, mutta Lippo ymmärsi kyllä. Rakastiko Laila sitten tuota lappalaisnuorukaista? Mahdollisesti, tarkoin ei sitä voinut tietää, mutta Sepän tultua oli kuitenkin hänen käytökseensä tullut hiukan epävarmuutta, mikä juuri oli Aslakia kovasti kiihottanut ärsyttäen hänen mustasukkaisuuttaan. Laila kärsi tästä, sillä se teki Aslakin hänelle katkeraksi ja tylyksi. Vanha Staalo oli kertonut, että Aslakin luonteessa oli jotakin hurjaa ja hillitöntä, joka väliin sai hänet aivan maltittomiin tekoihin. Hän oli orpo ja muukalaisesta isästä, mikä kävi hänen ulkomuodostaankin selville. Kun hän nyt näytti käsittävän Lailan ja Sepän kokonaan väärin, saattoi hän, jos asia näin jatkui, pian ryhtyä kiihkossaan tekoihin, joista voi olla arvaamattomia seurauksia.
Oliko Seppä syvemmin kiintynyt Lailaan ja kylmenisikö Laila Aslakille
Seppään taipuakseen?
Siinä oli kysymys, jonka varmasti Aslak teki itselleen joka päivä. Saattoi se vilahtaa muidenkin sydämessä, Sepänkin, Lailankin, kaikkien niiden, jotka olivat heidän yhdessä oloaan nähneet.
Aamun tyyni pakkanen, joka vähitellen pani ukon parran kuuraan, syvä hiljaisuus ja oma sisäinen sopusointu sai kuitenkin pian hänet rauhoittumaan. Järven tasaiselle aukealle päästyään alkoi hän lykkiä tuota vanhan hiihtomiehen tasaista ja tanakkaa tahtia, joka ei rasita, mutta jouduttaa matkaa hyvin. Staalon leiriltä kuului koirain haukuntaa ja näkyi kotasavua sekä poroja männistössä vilahtelevan. Törmältä puhaltautui peura puikkineen järvelle lähtien täyttä vauhtia tulemaan häntä kohti. Hän viivästytti hiihtoaan nähdäkseen, oliko tulijalla hänelle asiaa.
Se oli Staalon parhaita ajokkaita, komea ja isosarvinen hirvas. Pulkassa istui Laila kirjavissa tamineissaan. Jo kaukaa huusi hän ukolle hyvät huomenensa kiihdyttäen hirvaansa mitä nopeimpaan laukkaan.