— Sallinet sanoa, että paha aavistus oli minulla äsken tuolla kodallani. Istuin siellä yksin tuleni äärellä ja naputtelin kannustani, kun äkkiä minulle sanottiin: mene ja katso, missä on vanha tietotarkka. Heti arvasin, että henki tarkoitti Lippo Suomalaista, sillä hänet tunnen vanhastaan tietotarkaksi. Kun ei ole täällä terveenä kotona, vaan on yksin pyydyksillä, niin ehkä on joutunut vaaraan.
— Valehtelet mies, ärjäsi Seppä, joka äkkiä tunsi mitä suurinta levottomuutta ja täten kiitoksen sijasta palkitsi noidan palveluksen tuolla tavalla. Tämä kuitenkin vain hymähti nöyrästi ja sanoi:
— Totta on. Ota sukset ja käy Lippoa katsomaan, sillä ei koskaan tiedä, mitä voi tapahtua.
— Hyvä kun sanot, selveni nyt Seppäkin. Hän salpasi tupansa, otti jousen selkäänsä, kirveen vyöhönsä, lihaa laukkuunsa sekä saatuaan sukset jalkaansa ja keihässauvansa käteensä potalsi voimakkaasti myötämaata järvelle päin. Noitaeukko jäi syvin miettein tuijottamaan hänen jälkeensä. Talvinen päivä hämärsi jo tuntuvasti, metsän ranta oli hukkumaisillaan pimeään kaukaisuuteen ja pakkaslumi kirahteli kipeästi somman tiessä Sepän voimakkaasti pitkin järven selkää painaltaessa kohti Lipon riekko-maita.
Jäljet olivat aivan selvät ja Lipon latu jo monesta hiihdännästä kovettunut. Tästä hän oli nytkin mennyt ja lylyään verkalleen lykkinyt. Rannassa oli hän töyrään yli noustuaan kääntynyt vasemmalle, painunut koivuvesakkoon, jossa hänen rihmansa olivat. Tuossa hän oli seisauttanut sauvainsa nojaan, jotka olivat painuneet syvälle lumeen, ja luultavasti erämiehen tavoin kuunnellut kauan ja tarkoin, kuuluisiko mitään ääniä, hyviä tai pahoja. Mitään ei liene kuulunut, koskapa hän on jatkanut matkaansa yhtä rauhallisesti. Niin oli hän tullut niittypurolleen, jonka vesakkoon hän oli riekkovihinsä laittanut. Tuossa oli hän noussut suksiltaan, nähtävästi korjannut riekon laukkuunsa ja laittanut ansan uudelleen kuntoon, sitten taas toiselle ansaryhmälle mennäkseen.
Seppä oli juuri kiljaisemaisillaan Lipon nimeä, kuulustaakseen, oliko hän vielä lähistöllä, kun omituinen epäluuloinen varovaisuus estikin häntä sitä tekemästä. Hiljaa läksi hän edelleen seuraamaan Lipon latua, kunnes tuli suurelle riekkotarhalle, jonka ukko oli säännöllisesti riekon aidoilla aidannut ja täyteen ansa-aukkoja rakennellut. Ensimäisessä aukossa oli riekko ollut, koska ukko oli siinä suksiltaan hypännyt, mutta mihin hän siitä oli kääntynyt, ei Sepälle ollut ensi hetkessä selvää.
Lumi oli siinä tannertunut kuin monen jalan sotkennasta, mutta latuja läksi edelleenkin vain yksi. Mutta sitä vain askeleen hiihdettyään huomasi Seppä, että vaikka latuja olikin vain yksi, oli hiihtäjiä silti ollut tästä alkaen useampia. Aivan ansan ääressä, tiheän näreen juurella, oli joku kyyröttänyt ja nähtävästi siitä hyökännyt Lipon päälle, kun tämä oli kumartunut pyydystänsä laittamaan. Hetkinen oli siinä sitten temmelletty, kunnes Lippo-ukko oli nujerrettu ja saanut lähteä jatkamaan riekko-retkeänsä hiukan pitemmälle kuin oli aikonut. Kiireesti Seppä potkaisihe latua eteenpäin, nähdäkseen, minne oli matka suunnattu.
Lipon latu oli menty loppuun saakka, mutta siitä oli lähdetty suoraan poikkimaisiin itää kohti, joten ilman muuta oli siis selvää, ketä nuo kävijät olivat. Mutta miksi eivät olleet Lippoa heti tappaneet, kun tilaisuuden saivat, sitä ei Seppä voinut ymmärtää, sillä se oli näissä asioissa ollut heimolaisten tavallisin menettelytapa toisensa kohdatessaan. Olipa kuinka tahansa, Lippo oli pelastettava hinnalla millä hyvänsä, koska kerran hengissä näytti olevan. Ja Seppä tunsi, että hän kyllä pystyi siinä suhteessa tekemään kaikki, mitä näissä oloissa tehtävänä oli, ryhtyen järjestelmällisesti parasta menettelytapaa miettimään.
Kun ukko oli lähtenyt pyydyksilleen jo aamulla ja ensiksi juuri näille ansoille, tiesi Seppä siitä, että hänen vihollisensa olivat jo hyvän matkan päässä. Siksi hän nyt lähtikin äkeällä vauhdilla heidän jälkiään myöten hiihtämään erikoisesti varomatta, sillä hän arvasi, että ryöstäjät painaisivat nyt kiireesti ja taakseen katsomatta eteenpäin pakottaen Lipon hiihtämään välissään samaa vauhtia niin kauan kuin jaksoi. Siksipä Seppäkin painalsi hurjaa vauhtia hyvää latua pitkin, mäkeä ylös, toista alas, läpi korpien ja poikki kankaiden, mielessä synkkä viha ja päättäväisyys. Vasta kun sysipimeä yö teki kulun ja jäljillä pysymisen vaikeaksi, haki hän ladun syrjää jonkun matkaa hiihtäen itselleen piilopaikan kahden kallion lomasta, suurien korpikuusien varjosta. Sinne uskalsi hän varustaa itselleen pienen tulen ja yöpaikan siinä toisella silmällä torkahtaakseen ja päivän sarastusta odottaakseen. Erämaan talvinen yö ympäröi häntä katkeamattomalla ja syvällä hiljaisuudellaan. Taivas oli mennyt pilveen, koska ei näkynyt tähtiäkään, ja ainoan valaistuksen antoi valkoinen lumivaippa, kaikki pienetkin valon häiveet pinnastaan heijastaen.
Kun hän heräsi torkuksistaan, alkoi päivä hiukan sarastaa. Hänen tulensa oli sammunut ja valtava vilu puistatti häntä, mutta silti hän ei vielä liikahtanutkaan. Lähestyvän vaaran tunto oli jo unen aikana tehnyt hänet levottomaksi, niin että hän heti herättyään rupesi liikahtamatta kuuntelemaan kuin lintu yöpuullaan. Aivan oikein: hänen korvansa erotti lähestyvän suksen kahinaa ja somman kitinää. Tulija saapui sieltä, jonne ryöstäjät olivat menneet. Kuin käärme valahti Seppä matalana ja notkeana ladun viereen kuusen taakse virittäen äänettömästi jousensa ja kyyristäytyen kuin kissa saalistaan odotellessaan.