— Ei ole enää Aslak minun sulhaseni, eikä ole ollut ennenkään. Eilen illalla sanoin suoraan sekä isälle että hänelle. En tahdo häntä enkä ole koskaan tahtonutkaan. Isän mieliksi vain olisin suostunut, ellei…
Hän ei jatkanut eikä hämmästynyt Lippokaan raskinut kysyä, sanoi vain:
— Vai siinä nyt ollaan. Tietääkö Seppä mitään?
— Ei. Kuinka hän tietäisi. Eihän sovi minun sitä hänelle sanoakaan.
Ja mitäpä se häneen kuuluu…
— Hm, murahti Lippo merkitsevästi, mutta varoitti sitten:
— Aslak vielä tämän sinulle ja Sepälle kostaa, ole varoillasi ja pidä häntä silmällä.
— Hyvästi Lippo-vaari. En pelkää Aslakin enkä kenenkään kostoa.
Ja tyttö heilautti hihnaansa peuran pallealla, hihkaisi sille ja puhallutti sen täyteen laukkaan, niin että lumi pöllysi tuiskuna hänen ympärillään. Mutta päätään pudistaen jäi Lippo katsomaan hänen jälkeensä.
Aivan selvää oli, että Sepän miehekäs olento oli tytössä herättänyt aivan toisia tunteita kuin mitä hänellä Aslakia kohtaan oli koskaan ollut. Ja heti itsestään selville päästyään oli hän kiiruhtanut hankkimaan itselleen täyden vapauden. Epäilemättä teki hän siinä oikein. Lippo ymmärsi, että se oli Aslakiakin kohtaan oikeimmin menetelty, sillä väärinhän olisi ollut Lailan mennä hänelle teeskennellen niitä tunteita, joita hänellä ei todellisuudessa kuitenkaan ollut. Heti kun Seppä saisi tämän asian tietää, syttyisi hän täyteen paloon ja silloin alkaisi hänen ja Aslakin välillä kiista, jolla saattaisi olla hyvinkin vakava loppu. Tähän asti oli Seppä kokonaan pysytellyt syrjässä, sillä hän ei ollut tahtonut pienimmälläkään tavalla lähennellä sitä, joka oli jo suostunut toisen morsiameksi, mutta nyt… Sepän luontoinen mies ei taisteluaan kesken heittäisi, jos sydän käskisi siihen ryhtymään, ja että se käskisi, siitä oli Lippo siinä hiihtäessään aivan varma.
Lippo tiesi, ettei hänellä ollut mitään tehtävänä. Täytyi vain katsoa, miten asiat rupeaisivat kehittymään, ja siinä samalla koettaa kaikella sillä vaikutusvallalla, minkä tiesi hänellä Seppään, Lailaan ja lappalaisiin olevan, ohjata tapausten menoa järjellisille, kaikille onnea tuottaville urille. Mutta Lippo tiesi omasta kokemuksestaan, että kun rakkauden ristiriidat ovat kysymyksessä, saattavat tapahtumat ottaa aivan oman, erikoisen ja oudon uransa, ikäänkuin olisi niitä varten luotu aivan oma ohjaajansa, luojansa ja lykyn antajansa. Ja mihin ne siten otetut omat urat päättyivät, sitä ei voinut edeltä sanoa inehmon järki ja arvostelukyky.