"Lepy lehto, kostu korpi,
Lempiä salo sininen",
hyräili jo Lippo vanhaan totuttuun tapaansa järveltä noustessaan rantanäreikköön. Hänen pyyntinsä oli onnistunut hyvin pitkin syksyä, joten pienessä varastoaitassa, joka oli rakennettu korven synkeimpään tiheikköön patsaitten varaan, oli jo mitä mieluisin valikoima kalliita ja haluttuja turkiksia. Milloin sellaisten eläinten pyynnissä oli sattunut seisaus, silloin Lippo heti ansoillaan riensi lihavaroja uudistelemaan. Näin hän kulutti päivänsä alituisessa askartelussa riistan kimpussa, tottuen niin yksinäiseen hiihtelyynsä salolla, ettei ihmisten seuraa suurin kaivannutkaan. Siitä oli hänellä myöskin kehittynyt tavaksi eräänlainen jahkaileminen ja harkitseminen, jota hän yksin ollessaan ja metsissä hiihdellessään puoliääneen ja katkonaisin lausein harjoitti. Hän puheli itselleen kehoitellen viisauteen ja varovaisuuteen, lausui ankarat sanat jouselleen, jos se ei oravaa pudottanutkaan, säälitteli kuollutta saalistaan silitellen näädän kultaista rintaa ja ihaillen sen kiiltäväkarvaista turkkia. Kun hän nyt hiljaa ensimäiselle ansaryhmälleen tultuaan näki, että pari riekkoa oli vihien portteihin tarttunut, kiiruhti hän hellävaroen ottamaan niitä irti ja kätkemään sievää päätä siiven alle, samalla mutisten itsekseen osanottonsa sanoja. Niin kulki hän tarhalta toiselle, kunnes saapui viimeiselle. Sitä laittaessaan kuuli hän äkkiä kahauksen takaansa pensaikosta ja ennenkuin kerkesi kääntymäänkään, jonkun niskassaan häntä maahan painamassa. Sen verran ukko kuitenkin sai itseään oikaistuksi, ettei aivan avuttomaan asemaan joutunut, vaan saattoi ruveta vastaan ponnistelemaan. Ja vaikka hän oli kooltaan pienenpuoleinen, tuli päälle hyökkääjä pian ymmärtämään, ettei hän yksin pystynytkään Lippoa nuorittamaan. Äkillisellä keikauksella sai Lippo ahdistajan selästään ja olisi kenties pitänyt hyvinkin puolensa, ellei toinen mies olisi puukolla heristänyt:
— Asetutko, vai annanko tästä…
— Ka ka, arveli siinä Lippokin viisaammaksi ja heitti rynnistelyn. Samalla saapui paikalle vielä kolmaskin mies, jolloin Lippo huomasi pelin menneeksi. He olivat pitkiä ja solakoita uroita, suksisauvassa kiiltävä keihäs ja sotajousi selässä. Valkoista mekkoa piti koossa leveä hirvennahkainen vyö, jossa riippui monellaisia hopea- ja tinahelyjä, suuri puukko, tulukset sekä muutakin pientä tarvekalua. Miehet olivat nuoria ja hyvän näköisiä, ruskea tukka tunkien sankkana esille karvalakin alta ja silmät välkkyen kirkkaina. Kaikilla kasvoi parta valtoimenaan, tehden viiksien välistä välähtelevät hampaat entistäkin valkoisemman näköisiksi. Sauvaansa nojaten he siinä kaikin kolmin Lippoa uteliaasti tarkastelivat, kunnes vihdoin yksi riisti häneltä kaikki aseet sanoen:
— Jo jouduit nyt, Lippo Suomalainen, kiikkiin. Lähdemmekin tästä
Vienan isoille kylille…
— Älä veikkonen leikkiä laske. Vielä on minulla kontiot tappamatta.
Lippo oli huolestuneen näköinen ja kynsi korvallistaan.
— Taitavat sinun osallesi jäädäkin. Lähdepäs hiihtämään tuossa meidän välillämme, niin en huoli sitoa vanhaa miestä. Mutta koetahan karata, niin näet…
Lippo vilkaisi ympärilleen ja nousi hitaasti suksilleen. Mutta samalla kuin toiset sijoittelivat hänen kapineitaan selkäänsä, potalsikin hän aivan salamannopealla vikkelyydellä suksensa liikkeelle miesten välitse metsään. Mielessä vilahti ajatus, että kun edes jousen kantamattomiin ehtisi päästä, niin silloin koetettaisiin taas, kuka oli nopein ja sitkein hiihtäjä vielä vanhoillaankin.
— Sehän on kuin ilves… Piessa… Älkää hiidessä päästäkö karkuun.