Kaksi miehistä puhaltautui Lipon jälkeen täydellä vauhdilla, mutta kolmas seurasi hitaammin kantaen jälelle jääneitä esineitä. Edestä korvesta kuului hiihtävien miesten mekastus, huutoja, kirouksia, kunnes ne samalla lakkasivat ja naurun hohotusta alkoi kuulua sijaan. Perästä tulija kiiruhti uteliaasti paikalle näkemään, mitä oli tapahtunut.
Lipon tavallinen hyvä onni oli hänet nyt pettänyt, sillä myötämaahan potkaistessaan oli hänen sauvansa painunut syvälle lumeen ja tarttunut johonkin risuun, niin että hän oli joutunut laskemaan sauvatta pitkää myötämaata. Siinä oli hän horjahtanut vauhdissaan ja suistunut ylenkuppuraisiaan paksuun nietokseen. Samaan rytäkkään oli vasten tahtoaan joutunut ensimäinen perästä hiihtäjä, ja molemmat hautautuivat hetkeksi niin, ettei heistä saanut sanottavaa selvää. Mutta Lippo oli ehtinyt jo asiasta perin pohjin närkästyä, ja tarttui siekailematta vastustajaansa kurkkuun vääntäen hänet alleen ja ruveten hänelle nyrkillään opettamaan erämaan lakia. Alle joutunut karjalainen syljeskeli lunta suustansa ja kiirehti toveriaan avuksi:
— Ukko, perkeleh, sadattaa, minut allensa, joudu…
— Joudat saadakin, naisen ryöstäjä, ilkkui toinen nauraen kohti kurkkuaan ja pysähtyen ääreen katsomaan.
Nähtyään pakoretkensä näin nolosti päättyneeksi nousi Lippo ylös ja auttoi toistakin jaloilleen nietoksista. Ihmetellen tämä häntä katseli ja sanoi:
— Koko peto sinä oletkin äijäksi. Ilmanko Vorna niin varoittelikin, että Lippo kiinni pankaa, mutta älkää tappako.
Lippo säpsähti.
— Sotaretkelläkö kulkee Vorna, vai muutenko rauhallisia erämiehiä kiinni panee.
— Millähän kulkenee…
Miehet vilkaisivat toisiinsa naurahtaen ja eräs heistä sanoi sitten: