— Muutenkin teidät kiinni panna saa, sillä nämähän ovat meidän maitamme. Pysykää omilla paikoillanne älkääkä tänne tunkeutuko.
— Teidän maitanne, murahti Lippo halveksivasti, mutta ei ruvennut enempää asiasta väittelemään. — Parempihan on sentään kiinni pano kuin tappo, ja sehän se oli ennen teikäläisillä tapana, lisäsi hän vältellen.
— Niin oli teilläkin, vastasi eräs miehistä katkerasti. Viimeksi vuosi sitten äitini tapoitte ja kotikyläni poltitte, verikoirat…
— Tehdään sovinto…
Lippo sanoi sen hiljaisella ja vakaalla äänellä, niin että nuo hurjat miehet aivan ihmeissään häneen katsahtivat:
— Sovinto? Mikä sovinto? Oletko hullu, äijä? Nouse nyt jo joutuin suksillesi, että päästään matkalle. Vai sovinto. Missä tässä sitten ryöstössä käytäisiin?
Heidän siinä hiihtäessään selvitteli Lippo itselleen asemaa ja näiden Karjalan soturien tarkoitusta. Vorna oli määrännyt, ettei häntä saanut tappaa. Mitä varten hänet sitten kiinni otettiin? Että Vornan näille maille ilmestyminen oli yhteydessä Lailan asian kanssa, siitä oli Lippo varma, mutta mistä oli Vorna saanut tietää heidän täällä olostaan? Ja jos hän tiesi hänestä, niin tietäisi hän Sepästäkin, jonka kiinni saanti olisi hänelle paljon tärkeämpää. Oliko nyt tällä aikaa hyökätty Sepän kimppuun toisaalta ja kenties ryöstetty Laila? Lipon sydäntä vihlaisi hänen oma avuttomuutensa, kun ei voinut varoituksen sanaa kellekään saada. Ei auttanut muu kuin hiihtää miesten välillä ja odottaa, tarjoaisiko joku hetki toiminnan mahdollisuutta.
Hiihdettyään koko päivän saapuivat he vihdoin pitkälle ja kapealle järvelle, jonka molemmat rannat kohosivat jyrkiksi tuntureiksi. Järven päässä, notkossa, hyvässä luonnon muodostamassa piilopaikassa oli karjalaisilla leirinsä, jossa vieläkin kytevät nuotiot savusivat. Näki kaikesta, että paikalla oli ollut isompikin joukko, joka kuitenkin oli kaikesta päättäen jo myötyriksi lähtenyt, Tannertunut lumi, monet nuotion sijat, teurastuksen jälet ja muut sellaiset seikat osoittivat, että paikka oli ollut jonkunmoisena vakinaisempana asemana, jossa oli pitempään levähdetty sekä mennen että tullen. Pitkin järveä itään menevä polkeutunut tie näytti, että sinne oli vasta suuri matkue kadonnut.
— Jo on taas rantapitäjissä savunnut, ajatteli Lippo katkerasti nuo jäljet nähdessään, on savunnut ja viattoman verta vuotanut. Kohta kai on sitten meidän vuoromme vierailuun vastata, ja veri vuotaa vuorostaan pohjalaisten kostajain tapparan tiestä. Mutta miksi ovat nämä miehet jäljelle jääneet? Pelkäävätkö minusta Lailalle niin suojaa olevan?
— Hei Lippo, kiljaisi hänelle eräs miehistä, käy tänne nuotiolle, niin saatpa ruokaa suuhusi. Taitaapa maistuakin pitkän hiihdon jälkeen. Emme huoli suomalaisten hauskinta äijää kiusata, vaan viemme hänet terveenä kotiin saakka, jotta saamme häntä siellä kaikille näytellä. Vielä hyvinkin meihin mieltynee.