Miehet nauroivat ja laskivat leikkiä, mutta Lippo totteli vaiti ollen. Syötyään salli hän sitoa itsensä ja köllähti valkean hauteeseen silmät puoli ummessa päivän tapahtumia ajatellen. Talven synkkä pimeys seisoi kuin muuri tuossa käden ulottuvilla ja kaukaa järven selältä kuului suden valittava, kamala vonkuna. Siinä kuuli hän myös, kuinka eräs karjalainen sai määräyksiä…
Hetken levähdettyään piti erään heistä lähteä kuulostamaan, oliko Seppä päässyt jäljille. Jos oli päässyt, niin nopeasti piti hiihtää edellä tänne siitä sanaa saattamaan, tai ellei ollut päässyt, niin piti jotenkin koettaa johdattaa. Täällä sitten otettaisiin hänet lämpimästi vastaan. Kävi sitten miten kävi, niin ainakaan ei enää minnekään täältä avuksi ehtisi, se olisi varmaa, ja kuinkapa ehtisi, kun henkensä heittäisi.
— Taitaa olla toverisi rivakka mies?
He kääntyivät Sepästä kaikin kyselemään. Lippo vastaili vältellen, sydämessä kauhistus sen kavalan suunnitelman johdosta, jonka perille hän nyt oli päässyt. Vangitsemalla hänet, saatiin Seppä houkutelluksi pois lappalaisten lähettyviltä ja siten heidät kaikki vaivatta ja verenvuodatuksetta varmasti karjalaisten valtaan. Siksi siis hänenkin henkensä säästettiin ainakin toistaiseksi. Ja kun nyt Seppä hiihtäisi tänne heidän väijytykseensä, joutuisi hän varmasti vaanijain saaliiksi Lipon voimatta tehdä mitään hänen pelastuksekseen. Raivo kuohutti hänen rintaansa.
Yön kolkkous ja kylmyys näytti soturienkin mieltä painostavan, sillä he vaikenivat ja istuivat mietteissään tuleen tuijottaen. Hiiltyvä honka ritisi ja rasahteli, tulisten sysien pinnalla häilähteli liekin leimahduksia kuin näkyjä, joita Lippo oudolla tietäjän katseella kauhistuen tarkasteli.
VI.
Yö kului Lipolta unettomasti, alituisessa tuskassa ja epäilyksessä. Hetkisen maattuaan oli eräs miehistä jo noussut suksilleen ja lähtenyt eilistä latuaan takaisin hiihtämään ja tulijaa sieltä päin vakoilemaan, mutta toiset nukkuivat muutamia tunteja raskaasti, välittämättä kylmästä ja yhä lähempää kuuluvasta suden ulvonnasta. Lippo oli sidottu niin perinpohjin, ettei hän kyennyt liikahtamaankaan. Vuoroin kylmä ja vuoroin liiaksi polttava tulen haude tuottivat hänelle kovia kärsimyksiä. Hän koetti ähkiä ja kieriskellä edes siten saadakseen jotakin melua aikaan, mutta miehet siitä kohta häntä ankarasti heristivät.
Tuskin oli pimeys ruvennut hiukan harmajammalta näyttämään, kun miehet jo kavahtivat pystöön ja rupesivat kuuntelemaan toveriaan. Mitään ei kuulunut. Kuura peitti heidän vaatteensa ja partansa, ja silmät kiiluivat kirkkaina aamuhämärässä vaikeitten ripsien välistä. He ottivat keihäänsä ja jousensa ja lähtivät hiihtämään takaisin päin.
— Eiköhän pian Seppä sieltä ruvenne tulemaan? Ollaanpa varuillaan, sillä se hylky kuuluu olevan kova miehekseen.
Mistä tiesivät miehet niin varmasti odottaa Seppää hänen jäljilleen?