— Hyvä että huomautit, Laila, sanoi hän katsoen tyttöön kuin uneksien ja kysyen muuttuneella äänellä:
— Selitä minulle, miksi olen niin sinuun viehättynyt? Jo ensi kertaa sinut nähdessäni tunsin omituista kaihoa, joka ei ole lakannut, vaikka olemme erossa olleet. Vaikka ennen kuinka kauniin neidon kanssa olin lemmen leikissä, niin pian, paha kyllä, toisen toisen vuoksi unohdin. Miksi en voi sinua unohtaa? Olet loihtinut minut lumoihisi. Mutta miksi et sitten huoli? Tuonko Sepän vuoksi? Mutta vaikka olisikin uros moitteeton, niin enkö silti rinnallensa kelpaisi? Hänhän on köyhä metsänkävijä, minä rikas päällikkö, parempi on olla minun rinnallani. Eikö olekin?
— Ei.
Puna kohosi taas Vornan poskille ja hänen otsasuonensa pullistuivat, mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi tyynesti:
— Nyt lähden ja jätän sinut pirttini haltiaksi. Huoletta nuku ja levähdä. Että olisit paremmassa turvassa mielestäsi, saat Aslakin toveriksesi. Anna kätesi ja sano, että tahdot kuitenkin luottaa minuun sekä pitää minua ainakin ystävänä. Mutta pois en voi sinua koskaan päästää, en koskaan…
Arasti ojensi tyttö kätensä ja sanoi hiljaa häneen katsahtaen:
— Et olekaan niin julma kuin on sanottu…
Vorna kääntyi ja meni hitaasti suuren ja hämyisen pirtin ovelle. Lappalaistytön tummat ja säikähtyneet silmät seurasivat häntä sinne hämmästyneinä, arkoina ja kiiluvina, ja Vorna tunsi ne selässään kuin tuliset nastat. Mutta kun hän ovella hitaasti kääntyi ja kiinnitti tyttöön läpitunkevan ja suruisen, pettyneen katseensa, painui tytön pää hiljaa. Hetken siinä seisahdettuaan katosi Vorna yöhön.
Hän astui hitaasti pitkin pihaa lumiryöpyn hyväillen viilentäessä hänen polttavaa ihoansa. Hän tunsi mielessään, ettei häntä koskaan vielä oltu pakotettu niin kaikin puolin nöyryyttävään peräytymiseen kuin nyt, ja vielä vähäpätöisen lappalaisen edestä. Sydäntä poltti loukatun itserakkauden haava, niin että henkeä ahdisti, ja täytyi karjahtaen purkaa raivoaan keskellä öisen myrskyn vinkunaa. Mutta samalla tuntui hyvältäkin, miksi, sitä hän ei voinut oikein selvästi ymmärtää, ellei siksi, että hän oli ikäänkuin säästänyt ja jättänyt särkemättä kalliin helmen. Kuin kajastuksena pimeässä yössä vilahti hänen sydämessään tajunta siitä, että hänen mielensä olisi sittenkin, jos hän olisi kaikista alkuperäisimmät aikomuksensa toteuttanut, ollut tällä hetkellä vielä synkempi ja raivoisampi, lisänä tunnon polttava tuska. Sillä vaikka soturi sen ajan käsityksen mukaan, joukon johtaja, jolla oli ammattina ryöstö ja kauppa, mikä milloinkin parhaiten sopi, oli hänellä niinkuin muillakin tovereillaan mitä ankarin kunniakäsityksensä ja rehellisyysvaatimuksensa sekä oikeudentuntonsa, jonka loukkaaminen toi häpeää ja tunnon tuskaa. Tosin nämä käsitykset monessa suhteessa olivat erilaisia kuin myöhempien sukupolvien, mutta milloin heikomman nujertaminen ei mennyt heidän käsityksensä mukaan sodan nimessä, silloin se oli huono ja halpamainen teko, joka ei miehelle sopinut…
Vorna astui väkitupaansa, jossa miehet vielä viettivät yötä vaahtoavien juomatuoppien ääressä. Korkealla äänellä haastelivat he sotaisista teoistaan, aina uudelleen palaten siihen ennen kuulumattomaan voimannäytteeseen, joka oli vienyt heidän joukostaan kaksi parhainta. Väliin remahtava nauru osoitti, että tämä kamala tapaus ei silti heidän luontoaan suuresti painanut. Kun Vorna astui sisään, vaikeni melu hetkeksi. Iivana iloinen poika kompuroi humalaisena Vornan eteen ja lausui puoliääneen jotain, samalla iskien silmää ja nauruun purskahtaen. Miesjoukko seurasi esimerkkiä ja Aslak vaaleni penkillään valkeaksi kuin palttina. Mutta nauru loppui kesken parhaimmaltakin naurajalta ja valmiit raa'at sukkeluudet kuolivat kaikkien hämmästyneille huulille, sillä Iivanan kuiskauksen kuullessaan karahti Vorna punaiseksi, kohotti kätensä ja iski siitä samasta jalkainsa sijasta edessänsä seisovaa miestä korvalle sellaisella voimalla, että tämä kaatui permantoon kuin salaman iskemänä. Sen tehtyään katsoi hän miehestä mieheen, joista ei kuitenkaan kukaan mielinyt hänen katsettaan kohdata, vaan vaieten kiintyi tarkastamaan mikä lattiaa mikä jotakin oksan koloa mustuneessa seinähirressä. Hetken jäätävän hiljaisuuden jälkeen virkkoi Vorna tyynesti: