— Mistä sen niin tarkoin tiedät, kun sitä yhä uudelleen vakuutat?
Vornan äänestä tuntui hänen tätä kysyessään uteliaisuus ja kummastus.
Laila vastasi:
— Se on minulle niin ilmoitettu.
Ja hän rupesi kertomaan hiljaisella ja väsyneellä äänellä.
— Kun tullessamme tuolla erämaassa väsyneenä — nukuin ahkiooni, olikin äkkiä kuin kaikki olisi valjennut ympärillämme. Huomasin, että kävelin pitkin kapeata polkua, joka johti kohti suurta ja synkkää vuorta. Oli kuin olisi kaikkialla palanut vihertäviä revontulia ja saivolinnut olisivat lennelleet ympärilläni. Ymmärsin, että olin kuollut ja vaelsin saivomaassa, jossa kuolleet asuvat. Pian näin muitakin ympärilläni, tunsin äitini, joka sanoi odottaneensa minua, tunsin Aslakin ja isäni sekä paljo kansaani. Ja minut nähtyään nyökäytti isäni päätänsä ja sanoi minun tuloni tienneensä. Mutta tuskin olin ehtinyt vainajain asuntoon asettua, kun kuului kamala saivolintujen kirkuna ja keskellemme tulit sinä, Vorna, näöltäsi samallaisena kuin sotisovassasi, mutta hurme valuen pitkin otsaasi. Isäni kuiskasi vierelläni: sen sai, mitä haki. Jos olisi sinut rauhaan jättänyt, olisi vieläkin elävien mailla…
Vorna oli kuunnellut häntä mietteissään ja hänen kasvoilleen oli levinnyt kalpeus. Lailan ääni oli soinut niin lohduttomana ja epätoivoisena, että hänen sydämensä oli uudelleen vallannut sääli. Ulkona vinkui tuuli ikävänä ja kylmänä, tunkien tylysti sisään räppänästä ja luukkujen raoista, päreen valkean lepattaessa ikäänkuin malttamattomana ja uteliaana. Äkkiä Vornan tunnepohja muutaltihe ja hän kääntyi rutosti tyttöön:
— Mitä loruja haastelet? Aiotko noitua minut, lappalainen?
Hän tempasi hurjasti vastustelevan tytön syliinsä, piti häntä käsivarsillaan kuin lasta sekä katsoi häntä kuumasti silmiin. Huolimatta hänen vastusteluistaan ja huudoistaan painoi hän huulensa kiihkeästi hänen huuliaan vastaan. Mutta silloin sanoi Laila ivalla:
— Sanasi söit ja väkivaltaa teit turvattomalle.
Vorna katsahti häneen sekavasti, pyyhkäisi otsaansa ja laski hänet irti.