Heidän pysähdyksensä Staalon leirillä oli tullut paljoa pitemmäksi kuin olivat aikoneet. Silloin kun heidän piti lähteä liikkeelle, oli puhjennut niin maankaato tuisku, että kiihkeimmänkin halun täytyi sen edessä malttua odottamaan. Ja kun tuiskua jatkui monta päivää, olivat he ymmärtäneet, että heidän oli turha toivoakaan Vornaa kiinni tavoittavansa, sillä hän ehtisi varmasti kotikyläänsä heidän edellään. Mikään muu ei auttanut kuin lähteä sinne saakka, vaikka onnistumisen toiveet olivat tietysti tällöin erittäin vähäiset ja melkein varma perikato edessä.
Olisi luullut heidän tässä tapauksessa epäröineen, sillä yritys oli järjen valossa suorastaan mieletön. Mutta sitä ei heistä yksikään tehnyt. Staalo oli nyt ikäänkuin elämänsä loppukohdassa, yrittääkseen vielä viimeistä kertaa sen vaikeita tehtäviä ratkaista. Kaikki muut maalliset asiansa oli hän järjestänyt ja aikoi nyt uhrata kaikkensa vain tyttärensä kohtalolle. Lippo oli hänen vanha ystävänsä, jonka luonteeseen kuului pääpiirteenä auttavaisuus ja eräänlainen inhimillisyys, joka oli outoa näillä main ja näinä aikoina. Lippo olisi empimättä mennyt vaikka tuleen, jos se olisi ollut ehtona, ollenkaan ajattelematta vaaraa, johon hän täten antautui, — vain siksi, että hänen täytyi katsoa sellaista tekoa omalle luonteelleen ja tapahtumain vaatimuksille luonnolliseksi ja itsestään selväksi. Molemmille vanhuksille oli vielä ominaista ja yhteistä tässä asiassa se hiljainen alistuvaisuus, jolla he yritykseen suhtautuivat ja josta kävi ilmi, ettei heillä ollut mitään vuoren lujaa uskoa onnistumiseensa.
Toisin Seppä. Ne suuret vaikeudet, jotka olivat voitettavina, jos mieli saada Laila pelastetuksi, eivät vähääkään häntä pelottaneet, vaan ryhtyi hän puuhaan voimakkaan ja nuoren luonteensa koko toivorikkaudella ja voitonvarmuudella. Hän luotti ilman muuta siihen, että jotkut, hänelle vielä aivan tuntemattomat asianhaarat lopuksi ilmestyisivät hänen avukseen, elleivät heidän omat voimansa riittäisi onnellisen ratkaisun hankkimiseen. Hänen uskonsa elämään ja sen onnellisuuteen yleensä oli vielä niin murtumaton, ettei hän epäillyt tämänkään, enempää kuin muidenkaan aikeittensa ja yritystensä menestystä.
Tämän erilaatuisen asiaan suhtautumisen lisäksi tuli vielä se tunnepiiri, joka johtui hänen sisäisestä suhteestaan Lailaan. Siinä oli hän milloin jäätävän pelon, milloin raivoisan mustasukkaisuuden vallassa, ja himoitsi vain päästä voittosille Vornan kanssa. Tässä oli hänen tunne-elämänsä hyvin paljon samallaista kilpakosijansa kanssa, vaikka hänellä ei ollutkaan mitään vakiintunutta voittamattomuuden mainetta puolustettavana. Ja väliin, kun hän kylmänä hetkenä asemaansa arvosteli, tuntui hänestä aivan käsittämättömältä, miten hän olikaan joutunut tällaiseen omituiseen ja vaikeaan tilaan. Mutta sitten taas huumasi hänen sydäntään hyvin hellästi ja hän tunsi veriensä uudelleen yltyvän hurjaan vauhtiin.
Mutta eräänä aamuna oli taivas sees ja äärettömät lumikentät levisivät puhtaina ja koskemattomina heidän eteensä. He olivat silloin jo pitkällä sillä suunnalla, jonne Staalo oli sanonut pitävän mennä, jos mieli päästä Vornan kylälle. He eivät olleet malttaneet odottaa lumimyrskyn loppumista, vaan lähteneet päättäväisesti liikkeelle, mutta paljoa päivässä eteenpäin pääsemättä, olivat sivuuttaneet sen järven, jonka päässä Lippo oli ollut sidottuna, ja kulkivat nyt parhaillaan synkässä ja syvään lumeen hautautuneessa korvessa, joka oli jo karjalaisten tunnustettua aluetta. Vahvassa lumessa kahlasivat porot hitaasti, mutta suksilla ei ollut kulku paljoa parempaa, sillä vasta satanut paksu lumikerros upotti hiihtäjää polvia myöten. Väsyneinä seisahtuivat he kaikki huokaisemaan. — Pitkästikö lienee vielä matkaa Vornan kylään? Lippo pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja katsoi kysymyksen tehtyään odottavasti Staaloon. — Kolmen päivän matka tällä kelillä. Staalo heräsi mietteistään tämän sanoessaan ja katseli uteliaana ympärilleen. Näytti siltä kuin hän olisi odottanut näkevänsä jotakin, jota tuntui hakeneen niistä päivin kun oli tultu järven tälle puolen. Poron ruvetessa jäkälää kuopimaan kiintyi hän sitä katsomaan, kunnes äkkiä huudahti.
— Lippo, katso mikä kirjava vilahti peuran kavioissa.
Lippo tuli paikalle uteliaana, sillä hänellä oli omat ajatuksensa Staalon näyistä ja tietämyksistä. Lumesta poron edestä löytyi kirjavilla nauhoilla koristettu lakki, jonka nähtyään Staalo nauruun remahtaen sanoi:
— Kaiva vielä, siivoa näkyviin vanha lumi.
Seppäkin tuli uteliaana paikalle ja Lippoa pöyristytti lappalaisen kolkko ja outo ilo. Pian he sen syyn kuitenkin ymmärsivät, sillä hetken kuluttua paljastui lumesta verinen tanner, jossa oli vielä kaluttuja luita ja hiustukkoja sekä aivan tanterena suden jälkiä. Lippo katsoi kysyvästi lappalaiseen, joka selitti:
— Noidan jäännöksiä. Näillä mailla tiesin hänen joutuneen susien ruoaksi, mutta enpä osannut silti uskoa, että ihan näin ääreen haltiat veisivät. Mutta vakavaksi käyden hän huokaisi sitten: