— Totta siis sanoi näkyni, joten vähän on tästä iloksi.
Lappalaisen neuvosta poikkesivat he nyt kokonaan syrjään tavalliselta kulkureitiltä ja kulkivat siten kaartaen parin päivän ajan kohti Vornain isoa kylää. Noin päivän matkan päähän siitä, parhaaseen löytämäänsä piilopaikkaan, asettuivat sitten vartomaan Lippo ja Staalo, mutta Seppä koppoi sukset jalkaansa ja lähti hiihtämään kohti kylää. Ilta hämärsi juuri, kun hän saapui korkean harjun laelle, mistä avautui laaja näköala alla olevaan laaksomaahan. Laakson takana olevia lumisia harjuja kultaili vielä laskevan päivän rusotus, mutta laakson pohja oli jo varjossa. Oli aivan tyyni. Taivaan teräksinen sini tuntui niin kylmältä ja rauhoittavalta. Kaukaa kuului hiljainen, mutta mahtava kohina, ikäänkuin olisi siellä valtava koski jäisiä aaltojaan kuohutellut. Kylästä kuului silloin tällöin kirkkaita ääniä ja jossain näkyi olevan kyly lämpiämässä, mutta muuten oli kaikki hiljaista. Vaieten ja syviin mietteisiin vaipuneena tuijotti Seppä edessään olevaa näkyä kuin painaakseen sen iäksi mieleensä.
Hetken kuluttua hävisi aurinko näkyvistä ja harju tuolla kaukana peittyi syvään varjoon. Sen takaa ilmestyi näkyviin terävänä ja kalpeana, kylmästi välkkyvänä kuin vainolaisen miekka puolikuun sirppi, ja tähtien valju tuike alkoi hangilla kimallella. Kaukaa lounaiselta taivaalta ilmestyi esiin iltatähti kuin loistava lyhty tuhansien tuikkivien kynttilöiden rinnalle. Kylä peittyi pimeään ja vain silloin tällöin pihoilla välähtävä pärevalkea todisti siellä liikkeellä oltavan. Seppä syventyi yhä kiinteämmin suunnittelemaan, miten hän saisi kylästä riistetyksi Lailan, ja kylmä hiki pusertui hänen otsalleen huomatessaan, että vaikeudet olivat siinä paljoa suuremmat kuin hän koskaan oli aavistanutkaan. Miten voisi hän lähestyäkään kylää nyt, kun syvään lumeen jäi jälkiä sokeallekin riittämiin? Miten sai hän siellä Lailalle ilmoitetuksi olostaan, ja jos sai, miten onnistuisi tyttö niin paljon silmää välttämään, että pääsisi pujahtamaan kylästä näkemättä? Sen Seppä ymmärsi, että kaikista ensiksi hänen oli saatava annetuksi Lailalle joku merkki, jonka ymmärrettyään tämä itse koettaisi päästä kylästä pois, ja siihen oli kärsivällisesti odotettava sopivaa tilaisuutta. Ellei tytön pako onnistuisi näin, oli vaikka odotettava niin kauan, että vartiain valppaus laantuisi siksi, että Laila saisi ruveta liikkumaan vapaammin. Silloin voisi tarjoutua sopiva paon hetki.
Oli tullut syvä hämärä, jota kirkasti kapea kuu ja miljoonat tähdet; herkeämättä tuikki Otava ja puoleensa viitaten välkkyi Väinämöisen viikate. Läpi avaruuden saapui kumeana ja selvänä taaskin kosken kohina. Seppä nousi suksilleen ja lähti kiertämään laaksossa olevaa kylää saadakseen selville, mitä teitä sinne johti. Hitaasti hiihteli hän läpi sakeimpien näreikköjen, kunnes iloissaan huomasi joutuneensa tuoreelle ladulle, joka ainakin aluksi vei hänen suuntaansa. Ja kun hän laski varovasti eräästä kuusikkorinteestä, jouduttuaan jo melkein vastapäätä äskeistä seisahduspaikkaansa, ilmaisi suksen karahtaminen kovaan tien kalloon, että hän oli tavannut kylästä itään päin menevän väylän, ehkä ainoan, jolla tämä oli muiden erämaan asujanten kanssa yhteydessä.
Hän kuunteli taas kauan, mutta kaikki oli hiljaa. Varovasti lähti hän hiihtämään kylään päin, mutta kätki aukeaman reunaan tultuansa sukset tiheikköön ja ryömi pensaitten varjossa aivan kyläaidan juureen ahneesti silmäten eteensä ja koettaen saada selvää taloista. Mutta nyt oli siellä jo kaikki hiljaa ja pimeätä; näin läheltä saattoi silloin tällöin jonkun ainoan luukun raosta heikko valonpilke vilahtaa, mutta kaikki ihmiset näkyivät jo asettuneen illan rauhaan, koska pihoilla kulku oli lakannut. Kylän toisessa päässä oli halli asettunut kuutamo-ulvonnalle keskustellen joittenkuitten vain sen korviin kaukaa kuuluvien äänten kanssa.
Kujan aidan vierustaa myöten, johon oli muodostunut kapea jalkapolku, uskaltautui Seppä äärimäisellä varovaisuudella yhä lähemmäksi ensimäistä tupaa. Hän toivoi välttävänsä mahdollisesti lähistöllä olevan koiran huomiota täydellisellä hiljaisuudella, ollen myös melkein varma siitä, että nämä talonvahdit olivat juuri tähän aikaan illastavan väen mukana sisällä ruokaa kärkkymässä. Hiven hiveneltä siirtyi hän siten lähemmäksi ensimäistä tupaa, jonka tummaan varjoon päästyään hän jälleen jäi henkeään pidättäen kuuntelemaan. Samalla kuulikin hän takaansa askelten kahinaa ja sitten säikähtyneen kiljahduksen.
Seppä käännähti kuin salama ja tarttuen lähestyjään peitti nopeasti kämmenellään hänen suunsa estäen uuden kiljahduksen ja kukistaen helposti tulijan vastustuksen. Se ei ollutkaan kovin voimakasta, sillä suureksi hämmästyksekseen huomasi hän, että kutsumaton yllättäjä olikin nainen, nuori ja sorea.
Sepä se saattoi Sepän pulaan. Jos tulija olisi ollut mies, niin olisi hänen kohtalonsa ollut selvä, mutta naisen säälittävä hentous ja suoranainen raukeneminen pelosta vaikutti Seppään kohta, niin että puukkoon kiireesti mennyt käsi palautui korvalliselle. Hän kuunteli, minkä sydämensä jyskytykseltä saattoi, mutta tuo yksinäinen kiljahdus ei näyttänyt jaksaneen herättää huomiota. Äkkiä sitoi hän leveän vyönsä naisen suulle, heristi hänelle puukkoansa ja osoitti metsän reunaa kuiskaten:
— Mene tuonne hiljaa kuin hiiri, jos henkesi haluat pitää. Ja kiirehdi. Mutta muista, että olen kintereilläsi.
Tytön silmissä välähti kamala pelko, mutta hän totteli ja lähti kulkemaan samaa tietä, jota hän nähtävästi oli tullut äskettäin Sepän jäljestä. Onni suosi hänen yritystään uudelleen, sillä äänikään ei heidän takaansa ilmaissut, että heitä olisi huomattu. Metsän varjoon ja suksien luo päästyään kysyi Seppä tiukasti: