— Kuka sinä olet?
Mutta tyttö, joka näytti saaneen takaisin rohkeutensa, oikaisihe ylpeästi ja vastasi:
— Sano ensiksi kernaammin, kuka itse olet, sillä meidän kylästä et ole, etpä heimostammekaan, minkä kuulen puheestasikin. Ja miksi nurkissamme hiivit?
Seppä katsoi häneen pitkään.
— Jos tietäisit, kuinka hiuskarvan varassa henkesi oli äsken, niin et puhuisi näin. Mutta mitä siitä, kuka olen. Sano mieluummin, onko kylääsi tuotu äsken nuorta lappalaistyttöä?
Hämmästyksen ja kauhun ilme levisi nyt tytön kasvoille, vaihtuakseen pian raivoksi ja tuskaksi. Kalpeana tarttui hän Sepän käteen kysyen häneltä kiihkeästi:
— Sinäkö olet Seppä?
Seppä oudostui tytön äkillistä kiihkoa ja vastasi sitten myöntäen. Tytön kasvoille kuvastui silloin mitä ristiriitaisin tunneilmiö, sekaisin surua, vihaa, ihmettelyä ja tuskaa ja neuvottomana jäi hän käsiään väännellen paikalleen seisomaan. Mutta siitä, että tyttö tiesi hänestä, Seppä ymmärsi Lailan olevan kylässä, ja ilosta ailahtaen tarttui hän vuorostaan tyttöä kädestä.
— Säästän henkesi, jos autat minua saamaan lappalaistytön mukaani. Mitään vahinkoa en halua tehdä, vaan kaikki saa puolestani jäädä rauhaan, kunhan vain autat tytön karkaamaan.
Tyttö katsoi häneen pitkään ja hymähti: