Ei vielä. Arhippa astuu ryntääjää vastaan, ja huutaa jylisten miehille pitämään puoliansa. On kuin olisi ukko entistä paremmalla tuulella, koska hymyilee kuin oluttuopin ääressä juttujaan lasketellessaan. Miten onkaan tanakka ja juureva vartalonsa, hartiat leveät ja jalat kuin patsaat. Herännyt tuuli vinkuu ja heiluttaa hänen tuuheata partaansa. Käsissä on verinen tappara, jota taitavasti käyttelee. Vaikka itse Vornalle vertoja vetäisi. Milloin eteen, milloin taakse hän astahtaa, milloin nopeasti kumartuu, väistää sivulle, notkeasti kuin nuori poika, ja koko ajan tapparansa viuhuu ilmassa, pelottavana, uhkaavana. Jopa pysähtyy pitkä suomalainen, iskee kuin salama, ei osaa, jo itse väistää; siitä hämmästyy, iskee malttamattomasti, ja hiuskarvan verran puuttuu, ettei mestaa häntä Arhippa. Siitä jo ymmärtää, että toisin on oteltava, ja alkaa maltilla ja harkiten hänkin asettansa heiluttaa. Hän tuijottaa valkeaan päähän kuin sen katseillaan lävistääkseen, hän puree hammastaan ja hän panee iskuihinsa voimaa kuin aikoisi härän tappaa. Tuolle Arhippa hymyilee, sillä hän huomaa vastustajansa voimiltaan verrattomaksi, mutta tottumattomaksi niitä käyttämään. Miten olisi koko vainolaisjoukolle käynytkään, ellet sinä, reima mies tänne sattunut? Aavistanpa, että olet se, joka Onton surmasit. Enpä ihmettele, kun näen sinut, sillä tuskinpa on Vornakaan täysin vertaisesi. Vielä et kuitenkaan tapella osaa, niin että katso itseäsi. Kas, mistä nyt äkkiä tuon iskun hoksasit? Pitipä vähällä, etten päätäni menettänyt…
Arhippa huomaa, että verraton on edessä soturi. Vielä äsken oli taitamaton tapparamies, ja nyt jo käyttää iskutapaa, jota ei hänkään ole vielä koskaan hoksannut. Ihan silmissä hän aseeseensa perehtyy. Jospa olisin minäkin nuorempi vielä, niin ehkä olisi epätietoisempaa, kuka tälle tantereelle kellahtaisi. Nyt siitä saattaa olla varmakin, sillä vaikka keveästi vielä heiluu tapparani, niin silti tunnen, kuinka vanhuus jo raukaisee jäseniäni. Vai tapoit sinä Vornan! Mutta ehkä Vorna tappoi sitä ennen Nykyrin, koska häntä ei näy?
Arhippaa ihan naurattaa se ajatus ja hän huutaa miehilleen rohkaistuneena. Seppä ihan kummastuu halliparran käytöstä. Hänellä vilahtaa äkkiä sydämessä sääli, mutta hän ei ehdi siihen tunteeseen kuitenkaan huomiota panemaan, sillä hänellä on ukon kanssa täysi tekeminen. Hiukkasen jo äsken ukon terä pyyhkäisi vasenta olkapäätä. Kyllä onkin juureva äijä tämä. No, tuosta saat, ja tuosta, ja vielä. Arhippa hymyilee ja katsoo Seppää muhoillen silmiin. Eikö peijakas ukko ihan leppoisasti katsele kuin aikoisi sanoa, että noin poika, hyvä tulee jahka joutuu, mutta ei juuri vielä. Ja iskee vastaan kuin itse Vorna, niin että ihan tosissaan täytyy henkeään varoa. Ei tästä tullut mitään, ellei tuota vanhusta saa masennetuksi, sillä vielähän on itse Vorna jälellä, ja hän on pahempi pala. Tuossa äijä, ja tuossa, ja vielä… Ehditkö väistää yhäkin? Ehdit vielä, mutta kohta et enää.
Arhippa taistelee keveästi, mutta hän tuntee, että nyt alkaa syvältä sydämestä hiipiä jäseniin hiljainen ja vaisu puutumus. Hän ei ole tuntenut sitä ennen, mutta hän ymmärtää, mitä se merkitsee. Ja hänestä tuntuu se yhtäkaikki hauskaltakin, sillä se tekee tulossa olevan levon ikäänkuin kaksin verroin kalliimmaksi. Kun nyt olisi Vorna täällä jatkamassa tätä ottelua, niin ehkä vielä voisi kaikki pelastua, mutta jos hän makaa tuolla kujalla pää halki, niin sitten on leikki lopussa. Enpä luullut näin käyvän. Vähiksi ovat jo miehet huvenneet ja hetken kuluttua on kaikki lopussa. Äkkiä ukko kuulee, kuinka hänen korvissaan alkaa soida. Se on tasaista ja kaunista ääntä ja tuntuu tulevan jostain kaukaa. Mitä ihmettä! Hänen miehensä taas kokoontuvat ja huutavat riemastuksesta rohkaistuneina. Mitä on tapahtunut?
Arhippa taistelee ja huomaa tämän, mutta ei vielä älyä miksi.
Hän iskee taas, väistää, ja koettaa samalla silmätä ympärilleen.
Vilaukselta vain, silmänräpäyksen verran, juuri kun on iskun
väistänyt.
Voi taatto, miksi sen teit? Vastustamattomalla voimalla tuli tuossa tappara kohden valkohiuksista otsaasi. Kuului jysähdys. Veri punasi sinun uljaan pääsi, jalkasi murtuivat aitasi ja sinä kaaduit maahan kuin kelohonka, jonka myrsky kumoaa. Vielä silmänräpäyksen olisit kestänyt, niin olisit ymmärtänyt, että Vorna-poikasihan rinnallesi kiiruhti sinua auttamaan. Ehditkö nähdä, että hän oli sittenkin vielä elossa? Ehdithän toki, koskapa silmiisi ilmestyy eloa, kun kuulet uudelleen aseitten kalskeen päältäsi. Muodollesi leviää tuo muhoileva ilme, joka oli kaikille niin rakas, ja kuin voiton riemussa sulet silmäsi kuolemaan. Mitä oli enää väliä, kun Vorna sittenkin oli elossa, kun kuuli mainion miekan viuhunan? Hauska oli kuolla, sillä äkkiä tuntui ruumiissa ja sielussa niin sanomattoman suloista raukeutta, sellaista väsymystä, ettei koskaan ennen. Ja kuin hyvä henki lähestyi hiljaa tuo kaikki parantava ja korjaava pimeys, joka sulki syliinsä kuin pehmein vaippa ja kiidätti vinhalla vauhdilla pois kuin kesäinen kotivirta. Mikä onkaan soturille suloisempi kuin kuolema, silloin kun se on ansaittu pitkällä elämällä, paljolla verellä, kunnialla ja sorealla muodolla? Iske, Vorna poikani, iske…
* * * * *
Tuhkaansa luhistuu tuolla rakennuksia ja palon johdosta herännyt vinha tuuli ajaa säkeniä tulisena patsaana. Tuuli nostaa pilviä, jotka aamulla olivat hetkeksi hajonneet, ja kylmiä pakkaslumia alkaa tulla tuulen mukana. Luminen tanner on polettu veriseksi teuraskentäksi, jossa jo makaa kymmenittäin ruumiita, vuodattaen verta haavoistaan tai jo jäätyen vihansa ja raivonsa ilmeeseen. Veljenä makaa nyt siinä suomalainen ja karjalainen, ja unohdettu on nyt kosto. Kumpi kostaa ja mitä? Syyllinenkö syyttömälle vai päinvastoin? Kumpi on syyllinen?
Yhä jatkuu taistelu. Vornan tulo on uudelleen rohkaissut karjalaisten vaipuvan mielen, kun taas Seppä on muuttanut asian suomalaisten eduksi. Kun Lippo saapuu paikalle, näkee hän Arhipan kaatuneen sekä Vornan jo ottelussa Sepän kanssa.
Mutta suomalaiset päässevät pian voitolle, sillä karjalaiset ovat vähälukuisemmat, ja Vorna on väsyneempi kuin Seppä. Tämän huomaa Lippo ja jää tuskaisena tapahtumain menoa seuraamaan.