Raivoisa riemun ja vihan huuto kuuluu ja Lippo kiiruhtaa taas ulos. Mitä on tapahtunut? Edelleen on kylä tyhjä ja tuli saa tehdä rauhassa tehtäväänsä. Lippo kiertää kuumimman paikan ja saapuu taas näkemään verisen taistelun hurjuutta.
* * * * *
Karjalaiset sissit olivat alati uudistuvilla ryöstöretkillään, joilla he joutuivat taistelemaan väliin huomattavienkin joukkojen kanssa, oppineet panemaan arvoa järjestyneeseen hyökkäykseen. Niinpä he nytkin, päästyään kylästä ulos, riensivät Arhipan neuvoa totellen yhteen, ja järjestyivät siinä ryhmäksi, joka toisiinsa luottaen tiheänä rivinä järkkymättä otti vastaan suomalaisten sissien hajanaiset, joskin voimakkaat ryntäykset. Ja käyden viivyttelemättä itse hyökkäykseen lakaisivat he edestään kaikki suomalaiset, jotka kiiruhtaen kaikkialta paikalle olivat vielä hetkisen hajallaan, joskin jo lukuisammat. Ja kun kujalta kuuluva suomalaisten kauhistunut huuto ilmoitti, että jotakin erikoista oli siellä tapahtunut, minkä vielä vahvisti heidän kiireellinen tulonsa sieltä, saivat karjalaiset hetkiseksi yhä enemmän rohkeutta.
Tulisesti innosti heitä Arhippa vanhus. Hän se komensi heidät liikkeelle, milloin salaman nopeaan yhteis-iskuun, milloin yhtä nopeaan peräytymiseen, milloin tuhoisaan töytäykseen sinne, missä riviä uhattiin murtaa. Niin pojat, puhelee hän, jaksakaamme hetkinen vielä, niin jo on väsynyt vihollisemme. Lapsemme ja vaimomme ovat jo turvassa. Mitä siitä, jos kylä palaa, tehdään uusi. Kohta saapuu Vorna tänne ja silloin vasta alkaa leikki. Lyökää pojat! Sinä, vanhus siinä, lyö. Iske niin, että yksi sivallus riittää. Ei uskoisi, että vielä heiluu tapparasi noin. Nyt pojat, yhteen taas, keihäät pitkälle noita vastaan. Lesonen, veliseni, koskaan et paremmin lyönyt.
Näin Arhippa puhelee ja hänen miehensä kiittävät häntä siitä mielessään. He eivät tosin mitään kehoituksia tarvitse, sillä peto, jonka kurkulle on puukko laskettu, taistelee henkensä edestä luonnottomilla voimilla, mutta he ovat silti hänelle kiitollisia. On niin ikäänkuin rattoisampi otella. Totuttuhan näihin oli taisteluihin, mutta ensi kertaa oli nyt oma koti kysymyksessä. Kammottava paikka! On niinkuin ajatus kangistuisi tuijottamaan vain sitä, että kenties on pian kaikki menetetty. Mutta siksipä juuri täytyi lyödä niin, että oma henki olisi sitten ainoa, että edes sen saamiseen vainolainen herpoutuisi.
Arhippa taistelee, mutta miettii levottomana, minne jäi Vorna? Luoja, kuka tuolla tulee? Ah, sehän onkin se uusi suomalainen. Olisiko siis Vorna kaatunut? Missä on Muhoksen musta Nykyri, kun ei häntä näy? Jokohan tekivät selvää pojasta? Sitten on kaikki mennyttä. Pian se nähdään, sillä jos on hengissä, niin kohta tänne kiiruhtaa. Täytyy kestää, täytyy. Nyt vasta tosi tuleekin. Näkyvät puolestaan paremmin järjestäytyvän, noudattavan esimerkkiä. Hei poikani. Reima hyökkäys tuonne, etteivät pääse meistä oppia ottamaan. Pysykää yhdessä tarkoin. Keihäät tanaan. Nyt. Voimalla. Yhtaikaa laukaiskaa jouset sieltä takaa. Voi kun olisi vielä Vorna tässä.
Seppä raivoo, sillä hän ei ehdi miehiään mielikseen järjestää. Karjalais-ukko saapuu tuulena paikalle ja edestä täytyy väistyä. No nyt taas, miehet.
Suomalaisten raivo kasvaa ja vimma ei tunne enää rajoja. Nykyrin kuolema on kostettava hinnalla millä hyvänsä. Sokeasti he ryntäävät joka haaralta, ja karjalaisjoukko horjuu kuin myrskyssä. Mutta jylhänä kajahtaa silloin Arhipan kehoittava huuto ja uudelleen hakevat he tukea toisistaan iskien ja pistäen epätoivon voimalla. Arhipan sydämessä kuitenkin rupeaa tuntumaan siltä, että pian ollaan käsikähmässä mies miestä ja kahta vastaan, ja silloin…
Missä viipyy Vorna? Nyt häntä jo kipeästi tarvittaisiin? Jokohan tappoivat hänet? Kostan kuolemasi vielä vanhoillanikin. Tuossa tulleekin tappajasi. Sama olkoon. Jospa häntä minäkin eteesi astunen. Vielä lienee ukolla hiukan vaikkua kynnen alla…
Seppä ryntää karjalaisten riviä vastaan tappara koholla. Joukko painuu hänen edessään mutkalle kuin olisi tuulispää sitä ahdistanut. Pelottavalla nopeudella ja vauhdilla iskee raskas ase, eikä voi kukaan sen edessä kestää. Maahan mätkähtää mies kuin salaman iskemänä, ja halaistu kallonsa näyttää ilkeälle, veren punatessa puhdasta lunta. Kaikki jo väistyvät hänen edestään, rivi jo särkyy…