Kun Seppä ja Nykyri ryntäävät solaan, menee hän katsomaan Aslakia. Lappalaispoika nukkuu rauhallisesti. Silmät ovat jäykistyneet avonaisiksi ja niihin on jäätynyt vesihelmiä. Lieneekö itkenyt kuollessaan? miettii Lippo. Kasvoilla on rauhallinen ja onnellinen ilme kuin olisi hän nyt tyytyväinen. Ennen oli poika aina synkän ja tyytymättömän näköinen, — mikä lie hänet nyt ilostuttanut? Lippo painaa hänen silmänsä kiinni, mutta jäätyneet luomet eivät enää tahdo mennä. Lopuksi tyytyy ukko oikaisemaan hänet.
Solalla yhä taistellaan. Lippo seuraa sitä tuskallisella huomiolla. Mikä huuto se oli? Lippo kiiruhtaa syrjemmäksi katsomaan. Hän näkee, kuinka vaimot ja vanhukset pakenevat tuolla metsän peittoon kuin henkensä edestä. Lippo yrittää huutaa tuolla solalla taisteleville, että jo menevät saaliit, mutta ei sitten huudakaan. Varjelkoon taivas sitä tekemästä. Pääsevät raukat, pääsevät onneksi surman suusta. Mutta mikä melske tuolla? Herra Jumala. Nykyri kaatuu. Miehet, miehet, tänne, tänne tulkaa. Tuolla hyökkäävät karjalaiset ulos kylästä. Sinne rientäkää. Seppä. Joudu. Älä etsi Vornaa.
Tuska valtaa Lipon, sillä hän huomaa, kuinka vahvasti vaaka on Nykyrin kuolemalla kallistunut ahdistettavain eduksi. Ellei Seppää olisi, niin kuka tietää, miten kävisikään, mutta hänpä on. Tuolla hän jo johtaa ja järjestää miehiään kuin olisi päälliköksi luotu. Kaikki tottelevat. Nyt vasta alkaakin rynnäkkö. Pian on taistelu ohi. Mutta minne on kadonnut Vorna?
Kylä palaa. Lippo miettii tuskalla, missä mahtaisi Laila nyt olla. Lieneekö onneton vielä kylässä, kentiesi johonkin tupaan salvattuna, koska veljensä on ollut kotona? Ei voinut nyt Seppä sinne rynnätä. Lippo tekee äkkipäätöksen ja pujahtaa autiolle solalle. Savu ja liekit loimuavat häntä vastaan. Henkeään pidätellen juoksee hän pitkin kujaa ja huutaa huutamistaan Lailaa, mutta mistään ei kuulu vastausta. Hän koettaa kurkistella tyhjiin ja palaviin tupiin, joiden ylimpiä hirsikertoja jo tulikielet nuoleskelevat. Ketään ei näy, paitsi ruumiita siellä täällä.
Äkkiä Lippo kammoen säikähtää. Mikä tuossa? Vanha valkopartainen mies istuu palavan tupansa portailla kantele polvillaan ja kädessään jousi, josta on jänne katkennut, ikäänkuin ei vaaraa olisikaan. Onko hän kuollut? Hoi, ukko, pakene. Nyt ei ole ketään sitä estämässä. Tuosta aittain välistä suikaise kiireesti. Tuossahan ovat suksetkin. Etkö kuule, onneton?
Turhaan Lippo puhuu hänelle, sillä hän ei kuule. Palavan kotinsa portailla hän, vanha Vornan seppä, vain istuu, tahtoen siihen kuolla. Kun hyökkäyksen melu hänet aamulla herätti, olivat veret aluksi jäähtyneet hänen suonissaan, mutta heti oli hän jälleen saavuttanut tyyneytensä. Siitä alkaen hän oli toiminut kylmästi ja rauhallisesti. Äsken oli sitten jousen jänne katkennut ja hän oli lysähtänyt hervotonna istumaan palavan kotinsa kynnykselle.
Tuli roihusi hänen takanaan ja sietämätön kuumuus levisi ympäristöön.
Lippo tuijotti häneen kauhistuneena.
— Etkö pelkää Jumalaa, vanhus, kun et pelasta itseäsi? Tule, minä autan sinua.
Mutta ukon silmistä näki, ettei hän kuullutkaan kysymystä. Hänen vaatteensa leimahtivat tuleen. Lippo ryntäsi häneen käsiksi ja raastoi hänet väkisellä pois sammuttaen tulen lumella. Kun ukko pyörtyi hänen käsiinsä, tempasi hän hänet selkäänsä ja raahasi hänet vaivaloisesti aittapiirin ulkopuolelle. Rannalla näki hän pahaisen saunan, joka oli melkein puoleksi peittynyt kinoksiin. Sinne vei hän vanhuksen, pannen hänet lauteille siinä toivossa, ettei kukaan häntä huomaisi, jos sattuisikin saunaan vilkaisemaan. Ilokseen tunsi hän, että sauna ei ollut aivan kylmä.
Hän ei huomannut, että lauteiden perällä oli jo toinenkin.