— Hyvästi poikani, sanoi hän. Ainoa ilo tässä onnettomuudessa on se, että pahimmassa tapauksessa pääsen sinun kanssasi yhdessä nurmen alle. Siinähän onkin iloa minunlaiselleni. Mutta helpolla emme heitä tätä ottelua, vaan meidän kohdalle päättyvät tuon joukon retket tällä kerralla. Hyvästi.
Hän riensi tuulena kylään. Aika olikin, sillä äkkiä rupesi paksu savu kohoamaan kylän laidalta, jossa sissit olivat saaneet sytytetyksi erään pirttirehkon. Turhaan koettivat naiset sisäpuolelta tulta sammuttaa, ja pian ajoi kuumuus heidät loitommalle.
Kuin tuulena lenti Arhippa ja antoi määräyksiään, ja tehokkaasti avustivat häntä valkoparta seppä ja Vornatar. Kun jo entuudestaan kaikki olivat pukineissaan, oli hetken työ sitoa lapset ahkioihin ja kelkkoihin, varustautua itse suksille ja ruveta odottamaan, mistä aukeisi tie ulos tästä piiristä, jossa pian uhkasi kuolema. Tulisella kiireellä haudattiin kaikki kalleudet, pikarit, maljakot ja koristeet, joita miespolvien aikana oli sotasaaliina kertynyt, syvälle kinokseen, joka tannerrettiin päältä kovaksi. Kun tämä kaikki oli saatu suoritetuksi, antoi Arhippa käskynsä kaikille miehille, että nämä tiesivät olla varoillaan. Sitten kokosi hän tulipalosta jo vauhkoiksi käyneet elukat eräälle solalle ja ajoi ne siitä äkkiä pillastuneena laumana piirittäjäin keskeen. Kiljaisten sitten täysin keuhkoin syöksähti hän miehineen joka aukosta ulos hölmistyneiden ja ällistyneitten suomalaisten kimppuun, hetkessä järjestäytyen lujaksi joukkueeksi, jota hajallaan kylän ympärillä taistelevat sissit eivät aluksi ollenkaan voineet vastustaa. Ja niin pian kuin verraton Arhippa oli äkännyt, että piirittäjät olivat kaikkialta tulossa toveriensa apuun, heläytti hän toisen merkkihuudon, tietäen silloin kylän toisesta laidasta naisten ja lasten henkensä edestä pyrkivän pakoon, hajautuen joka haaralle metsien suojaan, sieltä vähitellen kokoontuakseen kosken rannalle piilopirttiinsä. Hiki otsassa siinä sivallellessaan tunsi Arhippa huojennusta siitä, että viattomat oli ainakin suureksi osaksi pelastettu, ja kuin uusia voimia saaden huhtoi hän oikealle ja vasemmalle tukka liehuen ja juurevana kuin tammi. Uudistuneella innolla ja pelastuksen toivolla hyökkäsivät sissien kimppuun kylän muutkin miehet ja järjestystä vaati jo suomalaisjoukko voidakseen kestää taisteluun tottuneiden karjalaisten rynnäkköä. Kiivaat huudot kutsuivat heitä joka haaralta, sillä pahan käänteen uhkasi saada koko retki tämän puolustajain viisaan toimenpiteen tähden.
* * * * *
Kun Vorna näki nuo kaksi kookasta miestä ryntäävän kohti, sumeni kaikki muu hänen silmissään. Elämä ja kuolema taistelivat hänestä kiivaammin kuin koskaan ennen. Villi riemu täytti hänen sydämensä, uutta voimaa virtasi hänen suoniinsa ja hurjalla huudolla saattoi hän miekkansa ensi sivallusta, joka lankesi raskaasti kuin kohtalo. Voi sinua, nuori liminkalainen, jonka otsaan tuo kiiltävä teräs hautautui, miksi kiiruhdit? Vielä vuosien takaa itkee sinua iso, itkee äiti, valittaa nuori morsiamesi. Pois tieltä, huutaa raivoissaan itse musta Nykyri. Tappara koholla ryntää hän Vornan kimppuun ja syrjään siirtyvät muut katsomaan näiden kahden uroon kamppailua. Koettaa joku heristää sivulta, mutta kiukulla tarraa silloin mieheen Seppä; nuo kaksi ratkaiskoot asian ensin, koska sattuivat yhteen joutumaan, sitten on hänen vuoronsa. Tasapäässä tappelussa on tuo mies voitettava. Maineensa veroinen on Nykyri, viuhuen halkaisee tappara ilmaa, notkeana sujahtelee korkea ja harteava vartalo, synkkinä ja harmaina ovat mustanpuhuvat kasvot, tulta iskee hiilenä palava silmä. Lastansako muistanee, jonka verisen paidan vei liminkalaisille kirkkoon todistukseksi, että vainolainen on tullut? Rääkättyä perhettänsäkö ajatellee, monesti poltettua taloansa, jonka aina jättiläisvoimin tuhasta nosti? Vai siksikö ovat harmaina kasvonsa, että on kotinsa kohlujen vuoksi henkensä kostolle vihkinyt, pojallensa talonsa heittänyt ja lähtenyt sissinä salolle perintövihollisiaan vainotakseen? Ei jouda hän vastaamaan, sillä käärmeenä välähtelee edessä pitkä miekka, joka tutkii kaikki puolet, mistä päästä puremaan, joka tulee viuhuen sieltä, mistä ei odottaisi, jota kulettaa leppymätön käsi niin nopeasti, ettei tahdo ehtiä raskasta tapparaa sen tielle toimittamaan. Ja kun itse iskun lähettää kohti tuota komeata päätä, jonka lakin alta ruskea tukka tunkee esille, varjoksi tummille silmille, joista säihkyy väsymätön tarmo ja uhma, ei se tapaa koskaan päämääräänsä, sillä nopeasti kuin ajatus väistyy mies, kuitaten iskun kavalalla pistolla, joka monesti jo oli saavuttaa tarkoituksensa.
Herkeämättä riehuu kammottava taistelu. Kuin ärsytetty härkä ryntää Nykyri päin, väkisinkin tunkien Vornaa edellään. Askel askeleelta tämä peräytyy, kunnes huomaa, että näin hän pian kadottaa edullisen puolustautumispaikkansa. Äiti, koti, maine ja kunnia, kaikki, mitä hänelle oli ikinä ollut kallista, kokoontuu hänen sydämessään yhdeksi uudeksi, tuoreeksi, mielipuoliseksi voimainponnistukseksi. Nykyrin raivostuneeseen mylvintään vastaa hän marahtaen kuin kuolemaan saakka ahdistettu ilves, näkee Nykyrin tapparan korkealla ilmassa, ei odota sen laskeutumista, vaan pannen kaikki alttiiksi ryntää matalana kohti ja syöksee pitkän miekkansa läpi mustan uroon sydänalasta, niin että kärki tulee selästä ulos, tumman veren suihkuna roiskahtaessa esille. Tappara putoo miehen käsistä, hänen silmänsä laajenevat suuriksi kuin olisi ääretön kummastus hänet vallannut, ja samalla kuin Vorna tempaisee miekkansa takaisin, kaatuu uros kuin honka kauhistuneitten miestensä keskeen. Älyttöminä säikähdyksestä he eivät huomaa, että Vorna ei enää odota toista vastustajaa, vaan on äkkiä kadonnut johonkin rakennuksen solaan. Turhaan etsii häntä edestään Seppä, jonka huomio pian kiintyy toisaalle.
Korkeat ja karjuvat huudot heitä kutsuvat tuonne kylän ulkopuolelle. Jotakin tuhoisaa on sielläkin tekeillä ja kiljahtaen komentaa Seppä sinne miehet.
XVIII.
Kylä palaa. Suunnattoman sakeat ja mustat savupilvet pimentävät aamun taivasta, jonka kirkastuneelle sinelle talvipäivän valju aurinko muuten pian olisi antanut yhä kuulakkaampaa syvyyttä. Pillastunut karja laukkaa vauhkona kinoksissa edestakaisin, milloin rynnäten tuleen päin, milloin taas karaten pois ja tuottaen lisähämminkiä.
Tuota katsoo Lippo kalpeana. Hän ei mieli taisteluun sekautua, sillä hän ymmärtää muutenkin, mikä kaiken lopuksi on tuleva. Hänen sydämensä täyttää sanomaton tuska.